Unelmien vuosi

Millä yhdellä sanalla kuvailisit vuotta 2015? Jossain oli tällainen haaste. Olen sitä miettinyt paljon ja olen lopulta saanut siihen vastauksen. 

Olen toteuttanut pitkäaikaisen haaveen psykologian laitokselle pääsystä, keksin ja toteutin alkuvuodesta aika yllättäen kummuneen intohimon joogaohjaajakoulutuksesta ja olen siinä samalla tutustunut itseeni aivan uudella tavalla. Ensi vuonna saan nauttia tämän vuoden hedelmistä. Minulla on ohjattavia joogatunteja kolmessa eri paikassa, jatkan super mielenkiintoista matkaani kohti psykologin pätevyyttä ja pystyn nyt enemmän kuin koskaan ennen olemaan oma itseni.

Arvatenkin sana jolla kuvaisin kulunutta vuotta on unelmat. 

Tämä vuosi alkoi Gileiltä ja silloin muistan miettineeni, että haluaisin jatkaa unelmien toteuttamista, mutten oikein tiennyt että voisinko tehdä enää mitään yhtä merkittävää kuin puolen vuoden Aasian reissuni. Näköjään pystyin. Paljonkin. 

Jos jotain tämä vuosi on minulle opettanut niin ainakin sen, että miltä tuntuu kun jokin asia tuntuu omalta. On se sitten opiskelupaikka, työ, tyyli tai tapa olla. Sitä en halua jatkossakaan unohtaa.

No mitäs sitten vuonna 2016? Miten tiivistäisit tavoitteesi ja toiveesi tulevalle vuodelle? Itse en ainakaan vielä osaa tiivistää tulevan vuoden toiveitani yhteen sanaan, mutta kolmeen voin yrittää. Tasapaino, hyvinvointi ja elämästä nauttiminen. Siinä on tavoitteeni huomenna alkavalle vuodelle. Suuria muutoksia en tällä hetkellä halua, sillä olen onnellinen siinä missä nyt olen. Nyt vain nautin aiempien vuosien mullistuksista. Siihen päästäkseni uudenvuoden lupaukseeni kuuluu pieniä välitavotteita ja jokin karkea suunnitelma minulla on siitä, miten seuraavat 365 päivää tulevat menemään. Mutta olen myös oppinut, ettei liian lukkoon lyötyjä suunnitelmia kannata tehdä, sillä koskaan ei tiedä mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Ja se jos jokin on jännää!

Innolla ja hyvillä mielin toivotan tervetulleeksi vuoden 2016 ja kaiken sen mitä sillä on tarjottavana. Kiitollisena ja onnellisena hyvästelen vuoden 2015. Olit kaikkea sitä mitä toivoinkin - ja vielä paljon enemmän.

Kiitos teille kuluneesta vuodesta ja ihanaa ja toiveiden täyteistä tulevaa vuotta teille kaikille! <3 

Valonliekki pimeässä

Joulunaika vaan on niin parasta.

Joulukuun puolivälin jälkeen on kauhea loppukiri, ehkä jopa pieni stressin poikanen ennen jouluaattoa. Jouluaattona taas kaikki on valmista ja vihdoin saa antautua joulurauhalle. Perhe kokoontuu yhteen viettämään vuodesta toiseen säilyneitä perinteitä ja menu ja päivän kulku ovat kaikille tuttuja - ei siis syytä stressata. Jokainen virittäytyy joulutunnelmaan tavallaan - saunoen, vieraillen edesmenneiden haudoilla, kuunnellen joulurauhan julistusta, katsoen jokavuotiset jouluohjelmat televisiosta, laulaen tai kuunnellen joululauluja tai pyydystäen mantelia joulupuurosta. Joulupäivällinen on pientä loppusilausta vaille valmis pöytään kannettavaksi ja haastellisinta jouluaatossa onkin yrittää olla syömättä itseään epämukavaan ähkyyn. Lopulta se pieni, lapsuudesta jo tuttu jännitys helpottaa kun isot ja pienet pääsevät hypistelemään kuusen alle piilotettuja lahjoja. Omatekoisten, toivottujen, jokavuotisten ja yllätyksellisten lahjojen jälkeen tahti vain hidastuu entisestään. Loppuilta meneekin istuessa ja ihmetellessä sitä kun saa vain olla.

Sama toimettomuus jatkuu joulupäivänä. Jääkaappi on täynnä valmiita edellisen päivän herkkuja ja jokainen voi syödä juuri silloin kun se omasta navasta hyvältä tuntuu. Saatuja lahjoja on kiva tutkia ja parasta on antatutua peiton ja tyynyn väliin juuri silloin kun se parhaimmalta tuntuu.

Syvän joulurauhan ja levon jälkeen on Tapaninpäivänä hyvä vähän virkistäytyä tapsantansseissa! Pyjaman saa vaihtaa pikkumustaan ja kotipaikkakunnan yöelämä täyttyy yläaste- ja lukioaikaisista tutuista ja tutun tutuista. Tällöin yleensä tulevat ilmi nekin juorut, joita Facebook ei ole vielä paljastanut.

Tapaninpäivän jälkeen tulee välipäivät, jotka itse saan tänä vuonna lomailla kullan kanssa. Toiset saavat myös jatkaa lomia, toiset käyvät tekemässä vuoden viimeiset työt valmiiksi, jotta tulevan vuoden saa aloittaa puhtaalla pöydällä.

Joulupyhät ovat nerokas keksintö, sillä ne katkaisevat pimeän kaamosajan jouluvaloilla ja kynttilöillä sekä kultaavat ja sinetöivät kuluneen vuoden. Lopulta saapuu uudenvuoden aatto. Rakettien paukutus on hyvä muistutus siitä, että seuraavana päivänä vuosiluku kasvaa jälleen yhdellä - vaikka tämänhän ainakin itse sisäistän täysin vasta pääsiäisen tienoilla..

Uutena vuotena on hyvä pysähtyä miettimään kuluneen vuoden iloja ja suruja - olla kiitollinen onnistumisista ja kaikesta hyvästä ja samalla voi miettiä miten seuraavana vuonna voisi välttää aiemmat suden kuopat. Kaiken hyvän voi tallettaa syvälle sielun sopukoihin ja kaikesta turhasta on hyvä päästää viimeistään silloin irti. Uudenvuodenlupauksella voi sitouttaa itsensä omaa elämänlaatua ja onnellisuutta parantavaan toimintaan seuraavaksi 365 päiväksi.

Kuinka ihanaa, että pimeimpänä vuoden aikana meille on annettu näin valoisa ajanjakso! Nautitaan siitä täysin rinnoin ja otetaan ilo irti hyvästä ruuasta, rakkaasta seurasta, hyvien aikojen muistelusta ja edessä siintävistä mahdollisuuksista. Niistä nimittäin on jouluntaika tehty.

Ihanaa joulunaikaa ja taikaa teille! <3
Ps. Hae vielä yksi pipari! ;)

Ai mikä joulumieli?

Kirkkokansa hei! Missä se joulumieli on?!

Äitini ja 92-vuotiaan ämmini (isoäitini) kanssa päätimme toissapäivänä lähteä hakemaan lisäboostia joulumieleemme kirkossa järjestettävästä joululaulukonsertista. Laitoimme ykköset ylle, pakkasimme rollaattorin takakonttiin ja ajoimme kirkkoon. Vaikka lähdimme liikkeelle hyvissä ajoin, ei kirkon saavutettuamme tyhjiä penkkejä ollut kirkon puolesta välistä eteen päin. Ymmärrettävästi 92-vuotiaalla näkö ja kuulo eivät enää toimi samaan tapaan kuin alle kuusikymppisillä ja halusimme saada ämmin mahdollisimman eteen, jotta hänkin voisi nauttia konsertista täysillä. 

Pahoittelut kurjista kännykkäräpsyistä! En ollut suunnitellut kirjoittavani konsertista, joten kamera jäi kotiin. 

Kirkkokansan vastaanotto suorastaan järkytti minua. Rollaatorilla eteen päin rullaillessamme ihmiset alkoivat ihailla kämmeniään tai kengän kärkiään ja kun puoli tyhjien rivien päistä kysyi, että olisivatko he voineet tiivistää, jotta ämmi mahtuisi reunaan, oli vastaus että me halutaan istua tässä reunassa. Aijaa? No mutta eihän siinä sitten. Me viedään ämmi salin perälle, niin että te saatte istua metrin lähempänä käytävää. Ai mitä lähimmäisen rakkautta! Kolmannen paikkatiedustelun jälkeen naamat irvessä yksi penkkirivi suostui tiivistämään sen verran, että ämmi mahtui istumaan. Monestakaan syystä, joista mainittakoon vaikka korkea ikä, kuulolaite ja huono liikkuvuus, ämmiä ei haluttu jättää yksin, joten minä olin jäämässä istumaan käytävälle rollaattorin päälle ja äiti oli lähdössä salin perälle etsimään itselleen paikkaa. Pienen ähinän, tuhinan ja happamien ilmeiden jälkeen mekin lopulta mahduimme kuin mahduimmekin kirkon penkille, vieläpä ämmin kanssa samalle. 

Missä ihmisten käytöstavat?! Meille ainakin jo tarhassa, viimeistään ala-asteella opetettiin, että vanhempia ja vanhuksia pitää auttaa ja kunnioittaa! Nämä enimmäkseen keski-ikäiset jouluilonlähettiläät olivat selvästikin käyneet erin koulun. 

Jos 92-vuotias on vielä niin reipas, että pääsee paikalle kirkkokonserttiin pitkän pukemisen, vaivalloisen autoon kulkemisen, autosta nousemisen, kirkon portaitten kapuamisen ja monen hengähdystauon jälkeen, niin olisiko reilua jos hänkin saisi nauttia konsertista parhaalla mahdollisella tavalla? Kovin paljon aiemmin ei voi penkkiä lähteä varaamaan, sillä väsy iskee iäkkäseen ja huonokuntoiseen nopeasti ja toinen viheliäinen on tietysti meille kaikille tuttu vessahätä, josta eroonpääseminen myös iän myötä hankaloituu. Kirkon tulisi mielestäni säästää eturivistä huonokuntoisille ja liikuntarajoitteisille paikkoja, mutta jos niin ei käy, niin olisiko meiltä muilta vähän paremmassa kunnossa olevilta liikaa pyydetty ottaa nämä ihmiset huomioon? Olisiko suuri vaiva liukua penkillä muutama metri sivummaksi tai jopa miettiä, että vaikuttaako parin penkkirivin peruutus konsertista nauttimiseen omalla kohdalla? 

Olin tyrmistynyt ja sydäntä vihlaisi katsoa ämmiä rollaattorin kanssa arka hymy huulillaan yrittäessään tehdä hyvää vaikutusta penkkien päissä istuviin penkinvartijoihin. Vastassa oli käytävällinen happamaa joulukansaksi itseään mieltävää väkeä. Sama toistui hetkeä myöhemmin toisen rollaattorin kanssa kulkevan seurueen kohdalla. Ja kyse harvoin edes on siitä, että vanhus olisi jotenkin ulkoisesti epäsiisti tai muutoinkaan luotaan pois työntävä, sillä väittäisin, että mitä vanhempaan kansaan mennään, sitä enemmän kirkkoon menoon edelleen panostetaan. Joten en keksi mitään muuta syytä tällaiselle käytökselle kuin ihmisten itsekkyys. Ja se jos jokin on surullista.

Onneksi jo hetkeksi kadonnut joulumieleni palautui, kun konsertti alkoi. Kaksi mieslaulajaa ja pianisti saivat kirkon soimaan kauniisti. Eniten sydäntäni lämmitti toisen laulajan antaumuksella esiintyminen, kun äänen tuotto alkoi varpaista ja jatkui päälaelle asti. Toinen laulajista taas lisäsi tilaisuuteen särmiä Hugh Grantia muistuttavalla charmantilla olemuksellaan ja hienostollisella (onkohan se edes sana?) esiintymisellään. Lopulta minäkin sain sen mitä olin tullut hakemaan - herkistyin joululaulujen äärellä. 

Mutta me kaikki, jotka käymme konserteissa tai oikeastaan kaikki jotka poistumme kotoamme; Muistetaan lähimmäisen rakkaus ja empatiakyky. Jonain päivänä vanhempasi, sisaruksesi ja muut läheisesi ovat vanhoja ja huonokuntoisia ja kirkon joululauluissa käynti ei ole vain yksi talosta poistuminen muiden joukossa, vaan jotain paljon enemmän. Se on yksi niistä harvoista arjesta poikkeavista tapahtumista - olettaen tietysti, että konsertista kuulee tai näkee jotain. Etkö toivoisi heille silloin jotain parempaa kuin naaman nyrpistyksen ja joustamattoman omista oikeuksista kiinnipitämisen? Ja ystäväiseni, suurella todennäköisyydellä joku päivä se ollaan sinä ja minä, jotka rullataan rollaattorilla puuskuttaen ja askel kerrallaan tarkasti astuen pitkin kirkon käytävää. Olisitko silloin itse kiitollinen hymystä ja epäitsekkäästä ystävällisestä eleestä? 

Karma is a bitch. Just saying. ;)
Peace! <3

Miten se syksy niinku noin omasta mielestä meni

Fuksisyksy tuli, fuksisyksy meni. Blogin mitättömän päivitystahdin vuoksi ei varmaan tarvitse kertoa, että kiirettä on ollut. Ja vaikken sillä ylpeile, eikä se välttämättä ole se miten haluaisin kulunutta aikaani kuvata, niin onnekas olen kun voin sanoa että kiire on ollut asioiden parissa joista todella nautin (poikkeuksena yksi puheviestinnän kurssi, kiireiset nälkäkuoleman partaalla tehdyt kauppareissut ja välillä asunnossani vierailevan pyörremyrskyn jälkien siivoaminen). Muutoin kiirettä on pidellyt, koska en ole osannut mistään hauskasta luopua.

Kaksi pääainetta työllistää kahden pääaineen verran. Parasta on, että psykalle pääsyn jälkeen asenteeni myös pitkäaikasta murheenkryyniä, yhteisöviestintää, kohtaan on muuttunut täysin. Nyt pakollinen paha on muuttunut mahdollisuudeksi ja olen kiitollinen, että olen viestintätieteiden laitoksella roikkunut viimeiset viisi vuotta. Vihdoin minulle alkaa hiljalleen selvitä miksi.

Ryhmätyöt, Unelmat+Inspiraatio-kurssi, psykan työelämäopinnot ja niistä erityisesti "itkukurssi", josta kerron seuraavissa teksteissä enemmän, ovat olleet ehdottomasti yliopistosyksyn parasta antia. Joogatuntien sijaistaminen ja niistä saatu ihana palaute on antanut paljon itsevarmuutta ja intoa nuorelle lokakuussa valmistuneelle ohjaajalle. Siksi onkin ihanaa, että keväällä saan kuusi omaa tuntia! Jos kiinnostuit, nähdään yliopistolla, Ready Set Polella tai Kuntomaailmalla!

Parasta tässä syksyssä on kuitenkin ollut uudet ihmiset, joita olen saanut tavata. Paljon hymyjä, uteliaisuutta, intoa, rohkeutta ja kauniita sanoja. Onnekkaana sain syksyn aikana myös yhden sydänystävän lisää. <3

Niin paljon uutta ihanaa on tullut, ettei kaikelle vanhalle ihanalle ole ollut aikaa ja nyt uuden vuoden haasteena onkin löytää tasapaino näiden kahden välille. Eniten vanhasta elämästä kaipaan tankotanssia, valokuvausta ja bloggaamista, joille toivon löytäväni aikaa taas tammikuusta alkaen. Haluaisinkin jo kertoa ensi vuoden suunnitelmista, joissa häämöttää ulkomaita, yks pikkugradu, kesätyötön kesä, noin 60 opintopistettä ja joogatunteja, mutta niistäkin voin kertoa vielä myöhemmin lisää.

Nyt olen Rovaniemellä viettämässä joulua - kalenterissa on neljä viikkoa tyhjiä sivuja! Luvassa on kaksi viikkoa Lapin lumoa rakkaan perheen parissa ja sitten kaksi viikkoa sohvan nurkassa kainalossa kuheretelua ja koiran ulkoilutuslenkkejä ihanan toisen perheeni kanssa. Aikaa jää myös kirjoille, omalle joogaharjoitukselle, ideoinnille, jouluherkuille, hyville keskusteluille ja naurulle.

Tulipa paljon pilkkuja ja listauksia, mutta niin siinä käy kun yrittää kertoa kolmen kuukauden tapahtumat lyhyesti ja ytimekkäästi!

Sanonpa vielä, että ikävöin tätä. Kirjoittamista. Omien ajatuksien jäsentelyä. Muiden blogeja. Teitä lukijoita. Ihanaa, ettette kaikki ole kadonneet sieltä! <3 Huomenna kirjoitan joulumimelestä joululaulukonserteissa kirkossa, nyt sen kimppuun. Pus! 

Kun maailma on kaaoksessa

- niin jokaisen täytyy tehdä osuutensa.

Olen parina vuonna ilmottautunut nälkäpäiväkerääjäksi, tänä vuonna vihdoin toteutin sen. Reilun kahden tunnin aikana ystäväni kanssa kerättiin summa, joka ei ole kymmeniä, vaan satoja euroja. Emme nähneet kuin yhden toisen kerääjän samalla alueella, joten tulkitsimme olleemme tarpeellisia. 

Aluksi tuntui, että vain keski-iän korkeammalle puolelle ehtineet tekivät lahjoituksia, mutta lopulta tilanne tasaantui. Lapsiperheissä lapsille opetettiin solidaarisuutta antamalla kolikot pieniin kouriin, joiden omistaja ylpeänä ja innoissaan kippasi ne lippaisiimme. Annoimme jokaiselle reippaalle pikkulahjoittajalle kiitokseksi tarran. Keski-iän portaalla olevat tulivat seteleiden kanssa hymyillen kantamaan oman kortensa kekoon. Suurin yllättäjä oli noin itseni ikäinen tyttö, joka tuli iloisesti ilmoittamaan, että "tahtoisin laittaa rahaa siihen laatikkoon" ja kaivoi kahdenkymmenen euron setelin esiin ja sujautti sen lippaaseen. 

Paljon antamisen iloa, eikä ollenkaan urputusta. Harvoin olen ollut yhtä ylpeä suomalaisuudestani. 

Jos olet ikinä miettinyt kerääjäksi ryhtymistä, niin ensi kerralla ota kaveri mukaan ja tule mukaan! Suosittelen lämpimästi. Sinun ei tarvitse kuin ilmestyä paikalle henkilötodistuksen kanssa - ei mitään muuta. Meillä oli todella kivaa ja koko touhusta tuli niiiiiin hyvä mieli - itse oli tehnyt jotain hyvää ja lisäksi näki muidenkin osallistuvan näihin maailmanlaajuisiin talkoisiin. Nukuin seuraavan yöni rauhassa. 

Keräystä edeltävänä päivänä olimme syömässä vegaanikeittoa erään ystäväni ystävän luona ja siellä kerättiin myös lahjoituksia nälkäpäiväkeräykseen. Seteli sujahti omastakin kukkarosta. Miten ihana idea! Ja sellainen, jonka voi tehdä mihin vuodenaikaan tahansa ja lähes tulkoon kuka vain pystyy keiton ja sämpylät kustantamaan lähipiirilleen. Tätä ideaa taidan matkia joulukeräyksien aikaan... 

Muutenkin olen hurahtanut nyt hyväntekeväisyyshommiin. Huomenna menen Mannerheimin lastensuojeluliiton tapaamiseen, jossa puhutaan tukihenkilöksi ryhtymisestä ja nälkäpäiväkeräyksen yhteydessä selvisi, että SPR:llä on myös paljon toimintaa, johon voisi osallistua. Yliopiston kampusryhmä esimerkiksi järjestää henkisen hyvinvoinnin tukea opiskelijoille ja peli-iltoja lasten psykiatriselle osastolle jne. Mitähän muuta nuori psykologin alku voisi haluta tehdä vapaa-ajallaan? Toki jotta joskus voin olla pätevä auttaja, täytyy koittaa muistaa säästää vähän aikaa myös niille opinnoille..

Maailmassa on nyt niin moni asia kallellaan - mihin suuntaan, riippuu ihan siitä keneltä kysyy. Mutta iän, opiskelupaikkani sekä onnellisen elämäntilanteeni puolesta koin, että nyt minun on tehtävä jotain. Jokaisen kykenevän on nyt aika ryhdistäytyä ja alkaa näkemään tätä maailmaa omaa etupihaa pidemmälle. On se sitten hymy vastaantulijalle, mummon ostoskassien kantamista portaissa, vapaaehtoiseksi ilmoittautumista tai lahjoituskeräyksiin osallistumista, jokainen voi tehdä jotain. Ja se on se miten tämä maailma muutetaan. Yksi hyvä teko kerrallaan.

Minulta kysyttiin millaista työtä haluan tehdä valmistuttuani. Vastaukseni oli, että haluaisin työskennellä työkykyisten ihmisten kanssa. Ihmisten, joilla käytännössä on kaikki hyvin, mutta joista tämä nyky yhteiskunta ja maailmanmeno on vienyt mehut, ja jotka ovat ajautuneet elämään lähinnä elämisen pakosta. Ilman jokapäiväisestä elämästä nauttimista ja aina seuraavaa lomaa tai viikonloppua odottaen, jotta sunnuntaina voi taas ahdistua arjen paluusta. Koska jos kaikki ne ihmiset löytäisivät lapsenkaltaisen uteliaisuutensa ja optimisminsa uudelleen jokapäiväiseen elämäänsä, olisi heillä paljon annettavaa niille, jotka kamppailevat omien eri tyyppisten ongelmiensa kanssa. Yksilön hyvinvointi ja tasapaino ovat tärkeitä, koska yksilöitä ovat kaikki päättäjätkin. Ja sanokaa minua naiiviksi tai inho-optimistiksi tai ihan miksi vain, mutta uskon, että tyytyväisyys ja todellinen hyvä olo vähentää itsekkyyttä. Ja itsekkyys jos jokin on tämän maailman suurin ongelma, josta lähes kaikki paha saa alkunsa. 
Ja jos joku haluaa nyt huomauttaa, että miksi rikkaat eivät sitten jaa omastaan enemmän, kun niillä on kaikki niin hyvin, niin muistuttaisin, ettei raha todellakaan yksistään tuo onnea. Joskus jopa päinvastoin. 

Minut sai lopulta tähän marssiin mukaan yhden illan pohdintani. Jos minä suomalaisena, terveenä kahden tutkinnon opiskelijana, valtion tukemana uudessa ja kalustetussa 25 neliön yksiössäni pelkään ja olen huolissani omasta, perheeni, kansani ja kotimaani tulevaisuudesta, niin miltähän siitä pienestä yksin rantaan ajautuneesta pakolaislapsesta mahtaa tuntua? Uskon, että totuus on liian paha meille täällä Suomessa käsiteltäväksi. Vähän kuin tupakka-askien varoitukset eivät vaikuta tupakoitsijoihin, koska totuus on liian paha ja aiheuttaa liikaa ahdistusta, jolloin se vaan sivuutetaan. Samoin mekin varmaan pystymme sivuuttamaan monia maailmalla tapahtuvia kauheuksia. 

Monia asioita kärjistellään ja systeemejä käytetään väärin hyväksi ja hätä ei aina ole todellista, ymmärrän sen. Enkä ole sitä mieltä, että jokaisen pitäisi päivittäin murehtia maailman menoa, ei missään nimessä. Päinvastoin kannuistaisin jokaista olemaan päivittäin kiitollinen siitä mitä on. Mutta ehkä olisi hyvä tiedostaa, että maailmassa - myös Suomessa - on paljon apua tarvitsevia ja väitän, että jos luet tätä blogia - mikä tarkoittaa, että sinulla on jonkinlainen vempain ja netti käytössäsi ja olet tarpeeksi sivistynyt ja valveutunut, että osaat niitä käyttää - niin sinullakin olisi varmasti jotain annettavaa. Itse toimin kahdelle eri järjestölle kuukausilahjoittajana ja vaikka vajaa 200 euroa vuodessa on iso summa opiskelijabudjetissani, ei se kuukausitasolla tarkoita kuin kahden baarista ostetun siiderin hintaa. Ensi viikolla suunnittelen verenluovutkseen menoa pitkän tauon jälkeen ja innolla odotan mitä annettavaa minulla voisi olla MLL:lle ja SPR:lle. Kun halu auttaa iskee, täytyy siihen tarttua. 

Jokainen kolikko ja jokainen pienikin teko lasketaan. Siksi haluan haastaa sinutkin hetkeksi pohtimaan. Mikä on sinun panostuksesi maailman parantamiseksi tänään, ensi viikolla ja loppuvuonna?

Long time no see

Huomaa että hetki on taas mennyt edellisestä postauksesta, kun en enää näytä osaavan käyttää koko bloggeria! Mut ehkä tämä tästä. Toivottavasti siellä on vielä joku lukija tallella, mut jos ei ole niin en syytä teitä.

Jälleen kerran voin vaan kertoa kuinka kiire on ollut elää tätä elämää ja siksi raportoiminen on jäänyt vähän vähemmälle. Eräs ystäväni sai onneksi vipinää kinttuihini, kun hän yhtäkkiä laittoi viestin: "Neiti hei, sulla ei ole kohta lukijoita jos et päivitä mitään!" Ja niinhän se on. Jotenkin tämän bloggaamisen vain laittaa prioriteettilistalla pakollisten tekemisten jälkeen, vaikka nytkin huomaan, että tämä on todella suuri henkireikä ja ihana pieni tuumaustauko arkisessa hulinassa. Ja jotenkin tähän täytyy myös olla aikaa, ei voi ajatella, että kunhan nyt jotain kirjoitan. Kun äsken sain pari pakollista hommaa tehtyä, päätin ryhdistäytyä ja otin vihdoin inspiroituneena koneen syliin ja aloin naputtaa.

Psykologianopiskelut Jyväskylässä alkoivat, muutto vei yhden viikonlopun ja tutustumista, kissanristiäistä, infotilaisuutta ja bileitä mahtuu fuksivuoteen enemmäin kuin kaikkiin muihin vuosiin yhteensä! Varsinkin tähän alkusyksyyn. Koulun puolesta on ollut jo aloitusbileet ja fuksisitsit (plus ne sata muuta juhlaa joissa en käynyt), työelämäopintojen haastattelutekniikoita käsittelevän kurssin luentoja, tutor-ryhmätapaamisia ja paljon opiskelijalounaita niin uusien kuin vanhojenkin ystävien kanssa. Vaikka koulua on ollut vasta sen vajaa kaksi viikkoa, tiedän olevani täysin oikealla alalla. Vihdoin.

Opiskeluista haluan kertoa vielä paljon lisää, koska tiedän, että siellä on monia psykasta unelmoivia, joita aihe kiinnostaa. Listalla on myös raakaruokaviikonloppu, biknik vedenpäällä, feikkigurut, joogaohjaajaksi kasvamista, arvontaa, uuden kodin esittelyä, kirpputorihommia, töiden loppumista koskenlaskuun ja paljon muuta. Nyt vaan piti saada jotain ulos, jotta voi taas aloittaa. Tiedän, olen tehnyt sen jo monta kertaa. Pyrin lisäämään itselleni tärkeitä asioita elämässä ja tämä on yksi niistä. Mutta kuten aina näistä tauoista huomaatte, harjoittelen sitä yhä. Mutta en voi kuin olla onnellinen, että vaikka kiirettä pitää, niin suurimman osan ajasta teen asioita joista nautin ja jotka ovat minulle tärkeitä. Pakolliset tilastotieteen kurssit eivät kylläkään ole sellaisia..

Minulla ei ole kameraa mukana, sillä olin viikonloppuna joogakoulutuksessa Helsingissä ja nyt olen kipeänä Hämeenlinnassa, mutta kävin aamulla vähän kuvaamassa meidän kukkasia takapihalta. Oli niin hempeitä värejä, että kyllä aika kovasti kaipailin järkkäriäni... Mutta näillä mennään. Ja hei kaikki uudet lukijat, lämpimästi tervetuloa mukaan! <3 Ja te jo mukana pidempään olleet.. No kyllä te tiedätte. <3

Kaunista syyskuista iltaa! Ja vielä muutama sydän lisää. <3<3<3

Malliurani huippuhetket

Sain tiistaina hauskan viestin Facebookiin kaverilta. "Me ollaan tässä poikaystävän kanssa mietitty, että ootko sä tässä?" ja liitteenä oli alla oleva kuva. No hitto vieköön! Siinähän on kuin onkin oma naama komeasti muutaman metrin mittaisena lakanana johonkin seinään ripustettuna! Tuli ehkä hieman puskista, mutta aika hauska ylläri! :D Jos olisin tuosta itse ajanut tietämättömänä ohi niin olisin varmaan ajanu lyhtypylvääseen - tai sitten en ois ees huomannu ympäristössä mitään suht tutun näköistä kohtaa..

Kuva otettiin mun Iltalehden matkablogia varten ennen kuin lähdin reissuun. Suomen latu on ostanut sen kuvaajalta ja sama kuva on ollut kerran heidän lehdessään ja nyt näyttää olevan myös verkossa etusivulla. Kun Teemu-kuvaajani kysyi, että saako hän myydä näitä kuvia, niin naureskelin, että tietysti ja että odotan mun kuvan päätyvän vähintäänkin Empire State Buildingin kylkeen. Ja pakko myöntää, että tämä on paljon lähempänä sitä, kuin olisin koskaan osannut kuvitella. :D Toisesta kuvaussessiosta on jo ollut vähän puhetta ja katsotaan minne ne päätyy! Tässä ainakin on vielä ihan inhimillinen teksti, jolle mielelläni annan kasvoni. Täytyy varmaan pyytää tuo lakana itelle, kun se jää tarpeettomaksi. Kui hienoa olisi seinän kokoinen omakuva? 

Ja hei, jos kävelet kyseisen mainoksen ohi Pasilassa ja näet, että siihen on piirretty viikset, niin älä kerro siitä mulle... Saatan ottaa sen henkilökohtaisena kritiikkinä mua ja mun semi lyhytviiksistä lookia kohtaan. 

Toivottavasti siellä on kaikki hyvin, täällä on myös! Kiire on, mutta kun mietin, että mistä voisin luopua, niin en mistään! Eli kivojen asioiden äärellä ollaan. Tänäänkin olin sijaistamassa joogatuntia ja oli taas tosi kivaa. Enää ei jännitäkään samalla tavalla kuin ensimmäisillä kerroilla ja uskaltaa jo tuoda sitä omaa juttuakin enemmän esiin (ja kerkeääkin, kun alkaa pikkuhiljaa hahmottumaan oikea ja vasen, käsi ja jalka jne..). Tänään puhuin ajatuksista ja vähän tarkkailtiin mitä kunkin oman pään sisässä liikkuu. Oon saanu jo muutamana kertana palautetta, että mun tunnit on vähän erilaisia -  myös liikkeiltään. Niissä kuulemma pääsee kokeileen uusiakin juttuja, eikä aina oo niitä samoja perinteisiä. Niin haluan sen olevankin ja liikunnan lisäksi haluan, että mun tunneilla herää ajatuksia ja siksi niihin kuuluukin myös pieni määrä mun höpötystä liikkeiden lomassa. 

Tänään joogatunnin jälkeen käytiin koiran kanssa lenkillä ja aurinko paistoi ihanasti yhdellä tiellä suoraan meitä kohti. Tiedättekö kun ei näe kuin tien laidoista ääriviivat ja muuten pelkkää valoa. Siltä varmaan näyttää se, kun kuolemankielissä käyneet ihmiset kertovat nähneensä valoa tunnelin päässä. Mä olin jotenkin taas niin täynnä iloa, onnea ja kiitollisuutta, että melkein lähdin mikkihiirihypyillä jatkamaan matkaani. Se jäi monen asian summana kuitenkin vielä tekemättä, mutta oon aika varma, että se on se tapa jolla sitten joskus lähestyn taivaan portteja - koska silloin ymmärtääkseni myös tuntuu juuri tuolta. 

Tänään myös selkeni vähän lisää syksyn kuviot ja jotenkin on tosi kevyt ja hyvä olo ja sellainen tunne, että olen ihan oikealla tiellä. Pienet asiat ilahduttaa, kuten sain tänään tietää, että saan Jyväskylän asuntooni varastokopin, pienen kun minkä, enkä mä edes tiedä mitä sinne laitan, mutta kuinka iloiseksi siitäkin voi tulla! Se on kuulkaas niin kuten yhdessä lainauksessa jossain oli; Jos antaisit lahjan, ja vastaanottaja ei arvostaisi sitä, niin antaisitko hänelle enää toista? Miksi siis meillekään annettaisiin enempää, jos ei osata olla kiitollisia siitä mitä jo on. Joten ollaanhan kiitollisia vaikkapa siitä, että viikonloppu on jo käsillä ja Suomen taivaalla on joku outo valoilmiö! 

Ihanaa viikonlopun odotusta ihanat! <3

Mökkeilyn kuusi kultaista sääntöä

1. Ota mukaan vain hyvää seuraa. Vaikka veli ja sen morsian, oma kulta ja kaksi koiraa. Mökillä jos jossain täytyy saada olla oma itsensä, muutoin mökille lähteminen ei ole sen arvoista. Myös valittajat kannattaa jättää kotiin. Jokaisen mökkiläisen on pystyttävä kantamaan oma kortensa kekoon mökkitöissä mukisematta, ja lisäksi mielikuvitusta täytyy olla sen verran, että sadesäälläkin keksitään muutakin kuin eri huoneissa kännykän kanssa mököttämistä.

2. Ota mukaan hyvään ruokaa ja juomaa. Kirjoittamaton, mutta erittäin tiukka sääntö on, että ruoka ei saa loppu kesken! Eli ruokakaupassa todellakin mieluummin överit kuin vajarit. Mutta myöskää ei ehkä kannata pakata mukaan pelkästään sokeria eri muodoissa, vaan jotain oikeasti hyvää ja ravitsevaa. Tortillat on helppo ja hyvä ratkaisu isommallekin porukalle. Terveellinen ruoka, parempi mieli - koska ne ovat oikeasti yhteydessä toisiinsa. Ja juoman laatu ja määräkin on juojasta kiinni, mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen sitä mieltä, että happy joy tai kaksi illassa pitää krapulan loitolla ja illan laatu ei silti kärsi. Joskus myös juustot kaipaavat viiniä kyytipojakseen.. Pointti on, että rentouttavalla mökkireissulla toimintakyky säilyy seuraavanakin päivänä.

3. Pidä somelakko. Jos joskus, niin nyt on se hetki. Laske kännykkä laukun sivutaskuun ja hengitä. Kokeile huviksesi päivät olla ilman puhelinta. Ja nyt puhun varsinkin sinulle, jolle tämä kohta tuntui erityisen ahdistavalta. Itseni lailla sinä olet se, joka sitä eniten tarvitsee.
Jossain oli ihana lause "There is no wifi in the forest but I promise you will find a better connection". Kokeile pari päivää pystytkö liittymään tuohon yhteyteen. Mökkikuulumiset voi päivitellä sitten vaikka kotimatkalla autossa instaan ja faceen.

4. Mukavat vaatteet ovat avainasemassa onnistuneessa mökkireissussa. Mitä useampaan kertaan koeajetut (eli mitä nuhruisemmat) vaatteet, sen parempi. Parasta olisi jos vaatteet olisivat niin mukavat, ettet edes huomaa niiden päällä oloa. Lisäksi niiden täytyy kestää pientä elämän näköistä likaa. Sillä mökillä ei todellakaan saa jättää mustikoita poimimatta, olla istumatta mättäälle tai laittamatta tulia saunalle vain siksi, etteivät housut saa sotkeentua.

5. Virittäydy tunnelmaan. Nauti luonnosta, sen äänistä, tuoksuista ja jopa sen antimista. Mikään ei maistu niin hyvältä kuin itse poimitut mustikat ämpäristä samalla kun istuu laiturilla ja perkaa roskia pois. Tarkkaile eläimiä. Todennäköisesti vaihtoehdot ovat linnut tai mukanasi tullut koirakaveri, mutta sekin on paljon! Ota koirastasi mallia miten yhteys luontoon löytyy nopeasti ja vaivattomasti. Ehkä myös huomaat karvakuonon mökkimoodissa eroa kotioloissa tapahtuvaan toimintaan. Unohdu katselemaan koiran intoa, kun se juoksee veteen kepin perässä, tai sen reaktiota, kun kärpänen terrorisoi sen leppoisaa varvikossa makoilua.

6. Pysähdy. Jätä työt ja muut huolet kyläkaupan kohdalla pois ja keskity mökkeilyyn kuin muuta elämää ei olisi. Ole oikeasti läsnä. Läsnä itsellesi, muille mökkiläisille. Nauti joka suupalasta ja joka siemauksesta, niin kuin maistaisit niitä ensimmäistä kertaa. Huomaa yhteys, jonka luonnossa saat. Se voimistuu sitä enemmän mitä enemmän sitä etsit. Nauti mukavista vaatteistasi ja siitä, että meikkilaukku jäi kotiin. Anna muidenkin olla juuri sellaisia, kuin he ovat.

Sitä vartenhan olet mökille tullut.

Mökkeilyn kultaisia sääntöjä seuraamalla saat reissustasi varmasti enemmän irti. Minä ainakin sain. <3

Unohtuiko teidän mielestä joku?

Herkkutuorepuuro ja raakaruoka-asiaa

Mulla on uusi rakas. Sitä ajattelen illalla viimeisenä ja aamulla herään innolla, kun tiedän, että pian tiemme kohtaavat jälleen. Päivät se viettää ruokakaapissa, mutta toistaiseksi ei ainakaan ole tullut soraääniä. Uusi rakas on nimittäin chia siemenet! Ja varsinkin niistä tehty raakapuuro. Niistä saa maailman yksinkertaisimmalla reseptillä hötön, josta yön aikana tekeytyy herkkupuuro.

Chia siemenet on minulle täysin uusi tuttavuus, mutta summanmutikassa ensimmäinen kokeiluni onnistui silti täydellisesti, ja se meni kuta kuinkin näin:

Herkkutuorepuuro:
1 banaani
7-10 mansikkaa (myös muut marjat käy, itse käytän lakkoja normaalisti)
n. 1 dl mantelimaitoa (myös normimaito tai vaikka kookos- tai riisimaito käy)
1/2-1 dl (gluteenittomia) kaurahiutaleita
3 rkl chia siemeniä
liraus hunajaa

Sitten koko höttö blenderiin ja yöksi jääkaappiin hautumaan. Aamulla sinua odottaa hyvänmakuinen tuorepuuro, jonka vuoksi sängystä nouseminenkin on jopa vähän helpompaa. Tästä on tullut omien aamujeni ilo ja niinä kertoina, kun olen illalla unohtanut valmistautua, niin aamulla saattaa kyllä vähän harmittaa.

Tuorepuurosta päästään näppärästi raakaruokaan. Tapasin joogaohjaajakoulutuksessa ihanan Veeran. Veera Kulmalahti oli pankissa töissä ja lopulta kyllästyi siellä vallitsevaan kiireeseen. Kesän alussa hän lopetti työnsä ja perusti raakaruokayrityksen - WERAW:in. Nyt hänen päivänsä kuluvat enimmäkseen herkkuja tehden, ja niitä myyden ihanan Hima Happineksen Organic cafessa Siltavuorenranta 16:ssa Helsingissä.

Veera kävi retreatilla Balilla (jotenkin me bondattiin heti..) ja tapasi siellä tyypin, joka oli ollut raakaruokakokkikoulussa Kaliforniassa. Tästä innoutuneena Veera matkusti toiselle puolen maapalloa samaiseen koulutukseen ja on nyt virallisesti raakaruokakokki. Veeran koko tarinan voi lukea täältä. Suosittelen, sillä herkkujen teon lisäksi Veera on myös loistava kynänkäyttäjä. Ja en tiedä teistä, mutta minusta on aina kauhean inspiroivaa, kun joku tekee radikaalin muutoksen elämässään ja lähtee seuraamaan unelmiaan. Tällaisia tarinoita voisin kuunnella ja lukea päivästä toiseen!

Kun Veera perusti nettisivuja, minä sain kunnian toimia kuvaajana. Nämä kuvat ovat sessiostamme, ja lisää voi tietysti nähdä WERAW:in sivuilla. Kuvausten loputtua minäkin pääsin maistelemaan lavasteita, ja voin kertoa, että hyvää oli! Niin hyvää, että ilmottauduin Veeran ja toisen joogaohjaajakoulutettavatutun järjestämälle raakaruokakurssille 7-9.8. Mainitsen tästä, koska kurssilla on vielä pari paikkaa jäljellä.

Kurssi järjestetään saaressa ja hintaan kuuluu kuljetus saareen, ruuat, majoitus, saunat, turvehoito, kurssikirja, joka sisältää kurssilla käydyt reseptit sekä tietysti opetus. Kurssista voi lukea lisää Verkkorannan sivuilta täältä.  Kurkkaa vaikka huviksesi aikataulusta tarjolla oleva menu ja sano, ettei suu ala kostumaan! Jos raakaruoka ei ole käsitteenä tuttu, niin voit lukea lisää Veeran sivuilta. 
Eli jos sinulla ei ole muuta tekemistä tuona viikonloppuna, niin lähde ihmeessä mukaan! Hinta saattaa tuntua aluksi hurjalta, mutta kun alat ynnäämään, mitä kaikkea se pitää sisällään, saatat huomata, ettei se olekaan niin paljoa.

Jos jokua haluaa myydä mulle tällaisen Indiskan kupin, niin ostaisin sen mielelläni pois! <3 

Mä en ihan hirveästi ole välittänyt raakakakuista, mutta mun uusi aamupuuro ja esim. kaikki, mitä pääsin Veeran keittiössä maistamaan, varsinkin nuo pitsat, vei kyllä kielen mennessään! Nyt pitää vain opetella tekemään niitä itse. 
Kertokaas, mitä mieltä te oletta raakaruuasta? Teettekö sitä kotona vai käyttekö ehkä jossain ihanassa ravintolassa? Hyviä respetejäkin saa tietysti jakaa! ;) 

Mä lähden nyt askartelukauppaan, kun nämä tuhat edellistä ja keskeneräistä projektia ei vielä riitä! 8) Uuteen kotiin vaan on kiva taas kehitellä kaikkea, mutta niistä sitten lisää myöhemmin! :) Ihanaa viikonlopun odotusta ihanat! <3