Hippeyden ensi askeleilla Balilla

Terkkuja Balilta! Oon täällä ollut nyt muutaman päivän ja olen korviani myöten rakastunut paikkaan! Koska olen kaikessa jäljessä ja joudun työnkin puolesta miettimään parin viikon takaisia tapahtumia, niin päätin, että nyt kirjoitan tänne taas vähän tästä hetkestä. Eilen lisäsin Iltalehden blogiin tekstin Kho Phi Phi saaresta ja pikkuapinoista, joten jos kiinnostaa niin sen voi lukea sieltä. Siellä on myös todella paljon kuvia! Seuraavaksi siirryn siellä Bangkokin tapahtumiin. Nyt kuitenkin haluan puhua tästä hetkestä.

Olen siis Balilla. Alun perin vähän pelkäsin, että joutuisin täällä johonkin bilehelvettiin, ja siksi ehkä ajauduin nykyiseen paikkaani. Uudessa kodissani hiljaisuus on 24-9, jolloin äänekäs puhekin on kielletty. Vieraita ei saa tuoda ilman, että kysyy etukäteen lupaa. Tämä saattaa jollekin kuulostaa keskitysleiriltä, mutta kaiken tämän hulinan jälkeen minä niin nautin siitä rauhasta ja hiljaisuudesta mikä paikassa vallitsee. Eikä siinä todellakaan ole vielä kaikki! Kaksi metriä oveltani alkaa puutarha passionhedelmä köynnöksellä, josta viimeksi tänä aamuna hain aamupalaa. Olen myös päässyt jo maistamaan puutarhan oransseja ja punaisia kirsikkatomaatteja. Puutarhassa kasvaa myös normikokoisia tomaatteja, salaattia, pinaattia ja aloeveraa sekä lähivuosien lupauksena pihassa kasvaa useita avocadopuita, joista vuoden parin päästä pitäisi myös tulla hedelmää. Tässä oli kasveista vasta ne, mitkä itse tunnistan. Näiden lisäksi piha on täynnä kaikkia muita lääke-ja ruokakasveja. Osa on myös vain koristeita. Puutarhasta huolehtivat meidän aivan ihana talonväki, johon kuuluvat Made ja Tomi, jotka ovat molemmat paikallisia nuoria miehiä. Puutarhan lisäksi he ovat meidän kulttuuriperehdyttäjiä, siivoajia, kuljettajia, skootterinajo-opettajia, viihdyttäjiä, talonmiehiä, matkanjärjestäjiä ja jopa kavereita. He siis käytännössä auttavat kaikessa ja tekevät sen todella vilpittömästi. Heistä ei vain voi olla tykkäämättä. Paikan omistaja Tara on tällä hetkellä kotonaan Australiassa, joten häntä en ole vielä tavannut, mutta facebookikeskustelujen perusteella hänkin vaikuttaa todella mukavalta.

Paikan nimi on Green Tara ja ekologisuus näkyykin paikan toiminnassa vahvasti. Kaikki jätteet kierrätetään ja ekojätteet kompostoidaan itse puutarhaa varten. Suihkusta ei tule lämmintä vettä, ja se voi olla isokin miinuspuoli, mutta jos käy keskipäivällä suihkussa, niin aurinko paistaa sinne suoraan tai jos käy iltapäivällä, niin aurinko on kerinnyt vähän lämmittämään säiliötä. Ai niin! Suihkussa ei tosiaan ole kattoa! Ja se jos jokin on aivan ihanaa! Samassa tilassa on myös vessa, mutta sen päällä on pieni katos. Jotenkin on todella vapauttavaa käydä avokattoisessa kylpyhuoneessa. Toki meillä on katollisia vessoja ja suihkujakin, mutta hetken istuskelun tai suihkuttelun jälkeen katottomassa kylppärissä, ei katollisia kyllä halua enää käyttää.

Paikka on todellakin maalla, joten elämä ja ympäristö on todella rauhallista! Toisella puolen tietä, noin 10 metriä ovelta on ihana pieni ruoka paikka, josta saa halvalla hyvää ruokaa ihanalta pariskunnalta, jotka juttelevat aina sen minkä osaavat ja puhuttelevat nimeltä jo nyt neljän päivän jälkeen. Samalla kun syö voi ihailla kukkoja, kanoja ja tipuja, kissoja ja koiria, jotka vapaana liikuskelevat teillä ja pihoilla.

Minun huoneessani ei ole kuin sänky, hyllykkö ja tuuletin, mutta sen enempää en tarvitse. Yksi seinistä ei mene edes kattoon asti, vaan kun illalla makoilen sängyssä valot päällä näen aina välillä kun pörriäiset lentävät sisään ja ulos. Sisiliskoja on joka paikassa, minunkin huoneessa on ainakin yksi. Se hengailee aina lähellä kattoa ja valoa, missä parhaat ötökkä apajat ovat. Tuijotellaan toisiamme aina ennen nukkumaan menoa. Sisiliskot pitävät sääsket ja muut ikävyydet poissa, joten niistä ei voi olla tykkäämättä. Kahdesti olen myös jo kuullut kekon huudon, ensimmäisellä kerralla näin sen päänkin. Se oli viereisen huoneeni katon ja seinän välisessä tilassa! Täällä on vain jotenkin niin lähellä luontoa, että vaikka olenkin Lapista ja olen pitänyt itseäni luonnon läheisenä, niin tämä on vain vielä niin paljon pidemmällä täällä. Toki Suomessa tällaista ei voisi tehdä sillä jo syyskuussa pahimmassa tapauksessa voisi jäätyä hengiltä, mutta näissä lämpötiloissa tämä on mielestäni ainoa oikea tapa. En tiedä miten, onko ehkä sisiliskojen ansiota, mutta talossa ei näy hämähäkkejä, muurahaisia, sääskiä, eikä mitään muitakaan inhotuksia. Jos liskoja sietää, niin kaikki pitäisi olla hyvin, ja kukapa ei sisiliskoista tykkäisi!

Toissapäivänä alotin skootterilla ajon ja olen vieläkin aivan yhtä kauhuissani kuin aiemminkin, mutta kuulemma se helpottaa… Pitäisi vain ajaa ajaa ja ajaa. Eilen en kerinnyt hurulle, mutta tänään ajoin nettikahvilaan ihan itse - kylläkin ajo-opettajan mennessä edellä.. :) Onhan Balilla paljon varjopuoliakin, jotka olen saanut tietooni jo neljässä päivässä, mutta kerron niistä myöhemmin lisää. Rannalle en ole vielä kerinnyt kuin ensimmäisenä päivänä pyörähtämään, mutta eiköhän sekin hetki tule, sillä eilen opin miten sinne pääsee skootterilla.

Nyt laitoin vain puhelimella hätäisesti otettuja kuvia. Koska en ole ollut vielä kykeneväinen liikkumaan yksin, en ole viitsinyt ottaa kameraa mukaan ja odotuttaa kuskia, jotta minä saan näpsiä kuvia. Mutta eiköhän niitä ala tulemaan kun tutustutaan mun valkoisen ratsun kanssa vähän paremmin. Kävin eilen ostamassa kypäränkin, näillä ei tunnu olevan tarpeeksi pieniä kokoja oikein missään.. No, se maksoi 18 euroa, että ehkä mä sen voin verran turvallisuudestani maksaa.

Lueskelen facebookista aina välillä juttuja kynttilöistä ja pimenevistä syysilloista, ja nekin kyllä kuulostavat omalla tavallaan todella ihanilta! Ja vaikken vielä villasukkia kaipaakaan, tiedän, että sekin aika vielä tulee.. Nyt vielä katselen Balia vaaleanpunaisten lasien läpi ja ihmettelen, miten joku haluaisi asua täällä.

  

Itku pitkästä kirjoituksesta

Kirjoitin ja kirjoitin. Yhteensä kaksi tuntia. Mitä sitten kävi? Sen voi lukea täältä.

Päällimmäisinä tunteina tällä hetkellä on väsymys. Pelkästään tuon iltalehden blogin linkin lataaminen kesti 15 minuuttia, vaikka olen hotellin netissä. Äsken yritin saada yhden twiitin lähtemään ensin puhelimesta, sitten koneesta. Toiset 15 minuuttia. Ahdistaa, koska asiat, jotka olen tottunut hoitamaan nopeasti vievät täällä puoli-ikuisuutta ja siitä seuraa olo, etten voi tehdä töitäni kovin hyvin. Kulttuurishokki? Ja jos luit iltalehden blogitekstin, tiedät miksi olen myös turhautunut. Jos et lukenut niin voin valaista: vahingossa poistin kahden tunnin työn tuosta nuin vaan. Klik klik.

Koska tämä menee aika synkäksi, en jatka kovin pitkään. Sanonpahan vain, että odotan niin kovasti jo Balia, hippiasuntoani sekä rauhoittumista ja paikallaan oloa. Niin ihanaa kuin täällä onkin, pieni tahdin hidastuminen ei ole ollenkaan pahitteeksi. Suunnitelmat seuraavaksi kahdeksi kuukaudeksi on tarpeellinen määrä pakolliselta tuntuvia töitä, meri, jooga, luovuudelle tilan raivaaminen ja hyvä ruoka. Mieluiten vielä vastakkaisessa järjestyksessä.

Ps. Olen pahoillani tästä hiljaisuudesta.Vakaasti uskon, ja hartaasti toivon, että Balilla on enemmän aikaa ja voimia kirjoitella, eikä tällaisia ikäviä takapakkeja tulisi kovin paljoa.. Motivaatio kirjoittaa sama teksti uudestaan ei ole kovin suuri...

Pss. Muistuttakaa mua, että Balilla otan nopeimman mahdollisen nettiyhteyden puhelimeeni. Ei mulla muuta.

Pus!

Huonoista oloista tulevat lapset

Viime viikolla vierailtiin Asia Center Foundationilla, jossa huonosta oloista tulevat lapset pääsevät ilmaiseksi kouluun ja jonka ansiosta lasten tulevaisuus näyttää ainakin hieman valoisammalta. Suurin osa lapsista tulee todella köyhistä tai muuten vain hyvin huonoista olosuhteista.

Asia Center Foundation tarjoaa turvallisuuden tunteen lisäämiseksi lapsille päiviin rutiineja, jotka ehkä kotioloissa heiltä puuttuvat kokonaan. Lapset saavat kyydin kouluun ja ovat koko päivän turvallisessa ympäristössä. Samalla lapsilla on mahdollisuus oppia ja päästä aikoinaan jopa yliopistoon.

Harjoittelupaikkani tarjoama Asia Exchange tekee tämän, sekä erään Balilaisen kohteen kanssa yhteistyötä. Joka vuosi osa vaihto-oppilaiden lukukausimaksuista menee näiden lasten hyväksi. Tänä vuonna Phuketin koululla oli käynyt onnettomuus. Eräänä maanantaiaamuna, jolloin koulu oli sattumalta poikkeuksellisesti kiinni, pihassa ollut puu kaatui koulun katon läpi. Kukaan ei onneksi siis loukkaantunut onnettomuudessa, mutta muutoinhan tilanne näytti huolestuttavalta, sillä katossa oli iso reikä, eikä oppitunteja voitu järjestää. Jotta katto saataisiin korjattua nopeasti, antoi Asia Exchange joka vuotisen avustuksensa tänä vuonna etuajassa. Myös paikalliset rakennusmiehet osallistuivat hyväntekeväisyystalkoisiin tekemällä työnsä palkattomana. Kolme viikkoa myöhemmin katto oli kuin uusi ja lapset pääsivät palaamaan kouluun.

Kun kuulin tulevasta vierailustamme, valmistauduin pitelemään kyyneliä ja kerroin itselleni, että minun olisi pidettävä itseni kasassa. Kun vierailupäivä lopulta koitti, osoittautuivat kaikki odotukseni täysin vääriksi. Koululla oli äärimmäisen hyvä ja iloinen tunnelma. Lapset ottivat meidät vastaan nauraen ja kiljuen, eivätkä millään malttaneet pysyä toisessa huoneessa, kun koulun johtaja esitteli meille koulun toimintaa. Aluksi saimmekin aivan ihanan aidon tanssiesityksen ja vähän myöhemmin pieni lapsikuoro lauloi meille englanniksi laulun! Kertosäe kuului näin: Thank you, Thank you very much, For everything you do for us! Lapset eivät siis puhu sanaakaan englantia, mutta tämän laulun he olivat opetelleet muunmaalaisia vieraita varten!<3 Se oli jotain niin uskomattoman hellyyttävää ja monet vaihtaritkin olivat aika liikuttuneita. Uskon, ettei moni heistä edes tiennyt olevansa mukana tällaisessa projektissa.

Kun "muodollisuudet", jos niitä nyt sellaisiksi voi kutsua, oli ohi, pääsimme leikkimään lasten kanssa. Värittäminen ja muovailuvahalla leikkiminen ovat erinomaisia aktiviteetteja, vaikkei leikkijöillä olisi yhteistä kieltä. Lapset nauttivat kun heistä otettiin kuvia ja innoissaan he kiipesivät vaihtareiden syliin ja tulivat iloisesti juttelemaan näille thaiksi. Lopuksi saimme ostaa t-paitoja, käsirenkaita ja juomapulloja ACF logolla. Vaihtareita on Phuketissa niin paljon, että menimme kahdessa eri ryhmässä ja koulun johdon yllätykseksi ensimmäisen ryhmän jälkeen paidat olivat loppu! Ja vaihtareista näki, että he haluaisivat tehdä vielä niin paljon enemmän näiden lasten hyväksi ja moni jättikin sähköpostiosoitteensa, jotta voivat tulla maalaamaan tai leikkimään lasten kanssa tulevan lukukauden aikana. Itseäni ihan vihlaisi, etten olisi Phuketissa enää niin kauaa, että voisin mitään tehdä, mutta lohduttauduin ajatuksella, että ehkä sitten Balilla.

Päivä tiivistettynä. Oli hienoa nähdä Phuketin toinenkin puoli, ei ainoastaan rantaa, bileitä ja aurinkoa. Oli myös hienoa nähdä miten lapset nauttivat olostaan ja olivat niin energisiä ja innostuneita. Toisaalta jäin miettimään, miten sopeutuvainen ihmislapsikin on.. Näidenkin lasten kotiolot voivat olla äärimmäisen kaukana esimerkiksi omista lapsuuden aikaisista oloistani, mutta silti jo muovailuvahasta voi tulla niin kovin onnelliseksi. Tai ehkä juuri siksi..

Ihana kauhea Thaimaa

Juhuu! Muistatteko minua? Minä olen se tyttö, joka kirjoittaa tätä blogia, muttei ole käynyt täällä viikkoon.. Ai muistat? No kiva!!

Mä en tiedä edes mistä aloittaisin… Olen viikon ollut Phuketissa ja eilen lensin Bangkokiin. Koska pieni flunssa yrittää puskea päälle, en ole täällä Bangkokissa vielä tehnyt muuta kuin nukkunut ja hakenut kulman takaa ruokaa.

Mitä voisin kertoa.. No aloitetaan vaikka alusta. Kun lähdin taksilla painelemaan lentokentältä kohti yliopistoa, en todellakaan voi sanoa, että minun ja Phuketin välillä olisi ollut rakkautta ensi silmäyksellä. Ei se minua inhottanut, muttei myöskään niin sanotusti vienyt jalkoja alta. Kaikki oli kauhean kulunutta ja likaista, liikenne kerrassaan sekopäistä ja kaikkialla näytti suhteellisen ränsistyneeltä ja köyhältä. Illalla ahdistuin hyvin tuttavallisesti käyttäytyvistä tuntemattomista miehistä ja mietin jopa tukkani värjäämistä ylimääräisen huomion välttämiseksi.

Kuitenkin jo samana päivänä aloin huomaamaan, kuinka Thaimaan viehätys hiipii hiljaa ja jää lopulta asumaan jonnekin sydämen syövereihin. Ihmiset ovat ystävällisiä, sää on lämmin vaikka sataisi kaatamalla vettä ja kaikki, ihan kaikki on halpaa. Thaimaassa on niin uskomattoman helppo olla länsimaalaisena. Tällä viikolla olen jopa tuntenut syyllisyyttä siitä, että olen vain sattunut syntymään suomalaiseksi, ja minulla on paikka johon mennä, jossa kaikki on minulle puoli ilmaista. Toisin kuin paikalliset, joilla kandintutkinnolla kuukausipalkka on 250 euron hujakoilla ja sekin on kuulemma jo hyvä. Eihän sellaisilla tuloilla voisi ikinä matkustaa edes Amerikkaan! Joten nekin paikat, missä minä koen ruuan olevan naurettavan halpaa, ei paikallisilla ole edes varaa käydä. Ehkä jätän tämän aiheen tällä kertaa tähän, sillä tämähän on vasta alkua siitä "maailman tuskasta", jota täällä väistämättä aina välillä kokee.

Viime viikko oli superkiireinen, niin kuin hiljaisuudestani ehkä voi päätellä. Tiistaina saapuessani yliopistolle en saanut yhteyttä ihmiseen, jonka piti olla minua vastassa. Varmaan tunnin elekielellä käydyn keskustelun jälkeen paikallisten tyttöjen kanssa, pääsin kampuksella sijaitsevaan hotelliin ja lopulta jopa huoneeseeni. Suunnitelmani oli mennä kuuntelemaan Thai-kulttuurista kertovaa luentoa, mutten tiennyt missä se on, joten jäin muutamaksi tunniksi hotellille nukkumaan. Illalla pääsin jo skootterin kyytiin ja tiesin heti, että skootterilla ajo tulisi olemaan minulle iso ongelma.

Keskiviikkona käytiin ostamassa opiskelijoille koulupuvut, torstaina vierailtiin Asia Center Foundationilla, joka on Asia Exchangen, eli harjoittelupaikkani tarjoaman yrityksen yhteistyökumppani. Siellä huonoista oloista tulevat lapset pääsevät käymään ilmaiseksi koulua, eli ovat päivät turvassa ja oppivat samalla jotain. Mutta se oli niin pysäyttävä ja hieno kokemus, että siitä kerron vielä erikseen lisää. Torstaina oli myös illalla erään opiskelijan synttärit, joita juhlistettiin allasbileiden muodossa. Ilta meni rattoisasti, jos ei huomioida lasin sirua jalassani tai sitä, että eräs opiskelija tuli terassin katosta läpi… Perjantaina lähdettiin Kho Phi Phi-saarelle viikonlopuksi, josta ehdottomasti kerron myös vielä lisää, mutta josta voin nyt jo sanoa, että minulla oli perjantaina baarissa palvelija, hypin tulihyppynarulla, kokeilin vedenalaiskuvausta, juoksin apinoita karkuun ja valvoin yöt vahtien sänkyäni muurahaisilta.

Eilen ja toissapäivänä sitten olikin ns, toimistopäivä, eli kävin kaikki melkein pari tuhatta ottamaani kuvaa läpi ja kirjottelin Iltalehdenblogiin yhteistyökumppaneistani ja kaikkea muuta pientä, mitä olo on antanu periksi. Iltalehden blogista muuten löytyy myös mun matkustuspäivä kirja Suomesta Phuketiin. Koska maanantai oli viimeinen ilta Phuketissa, käytiin myös paikalla olevien opiskelijoiden kanssa vielä päivällisellä ennen pakkaamista. Eilisestä ja tästä päivästä jo kerroinkin sen mitä tästä nyt on kerrottavaa. Coldrexille on ollut käyttöä ja toivon, että olo helpottaa, sillä tänään alkoi täällä Bangkokissa opiskelijoiden orientaatiot ja missasin jo ekan päivän. Mutta jotta näitä juttuja jaksaa joku lukea, pistän tälle tekstille pisteen ja alan jo kirjoittelemaan seuraavaa. Lupaan, ettei siihen mene taas viikkoa!

Tässä vielä pieni sneak peak viime viikkoon kuvien muodossa.