End of an era

Kun ensimmäisen kerran muutin pois kotoa, muutin K:n luokse Jyväskylään. Silloin koin täysin, että se oli meidän yhteinen koti, vaikka kaikki huonekalut olivat tietysti K:n. Äitini sanoi minulle silloin, että olisi tärkeää kokea oma asunto. Sen hommaaminen, laitto ja siinä asuminen. Minä viis veisasin tuosta ohjeesta silloin ja olin vain todella onnellinen kun sain viettää kaikki illat kullan kainalossa. Pari kertaa vielä muutettiin sen asunnon jälkeen Hämeenlinnaan ja Hämeenlinnassa, kunnes tultin pisteeseen, jossa minun oli lähdettävä opintojen perässä takaisin Jyväskylään ja K jäi töiden vuoksi Hämeenlinnaan. Oli siis aika hommata oma asunto. 

Suhteilla sainkin uskomattoman ihanan pienen yksiön. Syksyllä 2012 siitä tuli ensimmäinen oma kotini. Huonekalut, astiat ja kaikki muutkin esineet ostettiin minun tarpeiden ja makujen mukaan. Monia huonekaluja olen valinnut K:nkin kotiin yhdessä K:n kanssa, mutta olen huomannut, että ne ovat todella erilaisia, kuin ne jotka valitsin vain minun kotiini. 

Heti kun olimme saaneet minun valitsemani huonekalut niille paikoille, joihin minä ne halusin laittaa, olin rakastunut. Kodista tuli todella kaunis, se oli täysin minun tyylinen ja ennen kaikkea minulla oli täysi määräämisoikeus kaikessa (vuokraisäntää lukuunottamatta).

Omassa kodissa saa laittaa kengät vaikka keskelle olohuoneen sohvapöytää, jos haluaa. Omaan asuntoon voi ostaa juuri sellaisen tiskiharjan tai pyykinpesuaineen kuin millä haluaa siivota. Oman jääkaapin voi täyttää juuri niillä ruuilla mistä oma napa tykkää. Omassa kodissa voi kaapeissa pitää mitä tahansa, missä järjestyksessä tahansa. Ja siivouspäivä on vasta silloin, kun tuntuu siltä, että nyt voisi siivota. 

Ensimmäisen vuoden aikana kasvoin henkisesti monta metriä. Olen kova omaksumaan muiden mielipiteitä ja ajatuksia ja tuossa asunnossa asuskellessani yksin viikot aloin tutustumaan itseeni ihan uudella tavalla. Aloin muodostamaan omia mielipiteitä, opin tietämään mistä pidän ja mistä en. Huomasin mikä minulle on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää. Kolmenkymmenenyhden neliön sisällä tutustuin hiljalleen Karoliinaan ja se, jos jokin oli merkittävää. 

Olin suunnitellut asuvani koko opiskelujen ajan tuossa samassa asunnossa, niin rakas siitä minulle oli tullut. Toisena syksynä kuitenkin alkoi olemaan ongelmia vuokrasuhteessa. Yksinkertaisista, itsestään selvistä asioista sai riidellä. Pahoitin mieleni kerta toisensa jälkeen ja muutaman kerran menetin jopa yöuneni. Keväällä aloin etsimään jo uutta asuntoa. Sopivaa ei kuitenkaan löytynyt. Tähänkään en voi jäädä ajattelin , vaikka se aluksi tekikin todella kipeää. Symbolisoihan tuo asunto minun itsenäistymistäni ja henkistä kasvuani. Jotenkin pelkäsin, että luopuessani asunnosta, luopuisin myös kaikesta siitä. Lopulta ymmärsin, ettei kukaan tai mikään voi ottaa muutostani minulta pois. Lopulta vuokraan liittyvät ongelmat kasvoivat mielessäni asunnon arvon yli ja aloin jo odottamaan, että saisin jättää nuo ongelmat taakseni.

Tänään kun katselin asuntoa tyhjänä, ei se enää tuntunut kodilta. Silti kun kävelin ovesta ulos viimeisen kerran, ei ajatus meinannut pysyä kasassa. Vaikka vuokrasuhde oli äärimmäisen ongelmallinen, asunto palveli tarkoitustaan täydellisesti ja voin muistella sitä lämmöllä ensimmäisenä omana kotinani. Edes vuokrasuhteesta johtunut stressi ei muuta sitä. 

Nyt kun muutan K:n luokse taas kesäksi, niin ei se enää tunnu meidän kodilta. Asuttuani yksin tiedän miltä oma koti tuntuu. K:n talo on täynnä K:n huonekaluja. Minä katselin kun uudet onnelliset omistajat hakivat omani pois. Kun asunto valitaan yhdessä, se maksetaan yhdessä ja huoneet sisustetaan yhdessä, niin sitten voidaan puhua meidän kodista jälleen. Nyt muutan K:n luokse K:n kotiin. Älkää ymmärtäkö väärin, sekin on ihanaa. VR:ää on nyt tuettu jo ihan liikaa ja on ihana päästä elämään arkea taas hetkeksi yhdessä. Muutenkin nyt on niin uskomattoman hienoja ja mielenkiintoisia haasteita tulossa heti ensi maanantaista lähtien, ettei surkuttelulle ole tilaa. Tänään oli viimein luentokin ja kouluhommia on jäljellä enää kourallinen. Haikein, mutta innokkain mielin jatkan tätä kaunista, aurinkoista kevät päivää ja nautin tulevien mahdollisuuksien aiheuttamista mahanpohjaperhosista. Hymyilyttää.

Kvinoakokeilu ja paluu arkeen

Nyt on pääsiäisestä selvitty ja arki palasi kirjaimellisesti pendolinon nopeudella (tulin eilen Jyväskylään junalla). Arjen myötä muutto hommat alkavat uhkaavasti lähestyä. Kävin eilen kaupassa ja oli vähän vaikea ostaa mitään kun enhän enää kohta ole täällä. Jotenkin muutosta on suhteellisen ristiriitaiset tunteet. Asunto on palvellut hyvin, mutta siihen on liittynyt omat ongelmansa ja ehkä päälimmäisenä olen vain todella helpottunut kun saan kohta jättää ne ongelmat taakseni. Toisaalta tämä on ensimmäinen oma asuntoni ja siihen liittyy aika paljon kaikkea.. Tämä asia varmaan kyllä vaatii ihan oman postauksensa.

Koulukin loppuu ensi viikolla, joten arvatenkin tuhat deadlineä puskee myös päälle. Kaikkihan täytyy jättää viime tippaan, luonnollisesti. Näistä murheen kryyneistä esimerkkinä armas kandintyöni, joka on vielä aika montaa loppusilausta vailla. Hiljaa mielessäni olen kyllä ylpeä itsestäni, sillä vaikka tilanne näytti hetkellisesti jo toivottomalta, olen ollut äärimmäisen tehokas viimeiset kaksi päivää. Asia kerrallaan ja kesäloma viimeisenä! Tällä mennään. Ja ilokseni voin sanoa, että nyt ainakin näyttää siltä, että selviän tämän kevään opinnoista kunnialla, eikä mitään jää roikkumaan.

Mutta koska ikinä ei ole niin kiire, etteikö olisi aikaa uusille makuelämyksille, varsinkaan näin helposti valmistettaville, niin esittelen teille minulle uuden tuttavuuden: kvinoan. En ole ikinä käyttänyt tai edes maistanut kvinoaa ennen, joten en oikein tiennyt mitä odottaa. Vaihtovuotenani söin usein aamupalaksi yksiä tiettyjä kanelimuroja (kohta selviää miten kanelimurot liittyy millään lailla mihinkään). Vastaavia en ole löytänyt Suomesta ja kun viimeksi kävin jenkeissä, en tunnistanut pakettia enää ja päädyin ostamaan kahdesti aivan väärän makuisia muroja. :( Mutta tämä yhdistelmä maistui lähes täysin samalle kuin ne minun rakastamat aamupalamurot! Arvatenkin tästä tuli uusi lempparini ja eilen olikin jo toinen peräkkäinen ilta kun olen tällä ohjeella tehnyt itselleni iltapalaa. 

Kvinoan lisäksi kookos yllätti minut. Se on ollut minun inhokkilistalla ala-asteen jälkeen kun ensimmäisen kerran maistoin Boynty(?)-patukkaa. Mutta yhden kookoskakun ja nyt tämän ohjeen myötä alan lämmetä sille todella..Sitä tekee välillä jopa mieli!

Hämeenlinnassa tämä paistos onnistui täydellisesti, täällä pelti ei kerinnyt olla uunissa edes seitsemää minuuttia, kun yli puolet oli jo palanut. Syytän täysin uunia, joka on parhaat hetkensä nähnyt varmaan jo sykkivällä 70-luvulla. Näissä on vielä sen verran uutuuden iloa, että alas menivät silti – kunhan mustimmat kohdat oli poistettu. :D

Kvinoasta on äkkiseltään vaikea löytää kattavaa suomenkielistä tietoa, joten tässä pieni vapaa käännös englanninkielisistä lähteistä joita löysin:

Kvinoa on gluteeniton viljaan verrattavissa oleva kasvi. Se sisältää runsaasti proteiinia sekä useita välttämättömiä aminohappoja. Siinä on kaksin kertainen määrä kuitua viljoihin verrattuna. Yhden lähteen mukaan kvinoassa on paljon lysiiniä, jota ihmiskeho ei tuota ja joka täytyy siksi saada ravinnosta. Lysiini on rakennusaineena kollageenille ja elastiineille, jotka auttavat kudosvaurion paranemisessa. Lisäksi kvinoassa on B2-vitamiinia, joka on ihmiselle välttämätön vesiliukoinen vitamiini. Sitä tarvitaan aineenvaihdunnassa ja se on välttämätön ihon, kynsien ja hiusten terveydelle sekä yleiselle hyvinvoinnille ja se ennalta ehkäisee esimerkiksi ryppyjä.

Kaurapuuro on ja pysyy mun aamupalapöydässä, mutta iltapalaksi voin hyvällä omalla tunnolla herkutella tällä kvinoasta tehdyllä muron korvikkeella. K ei välittänyt tästä herkusta, mutta makuasioistahan ei voi kiistellä. :)

Kahteen annokseen tarvitset: 

(1/2 cup) n. 1,75 dl kvinoa

(1/4 cup) n. 0,9 dl kookoshiutaleita

1 tl kanelia

1 rkl hunajaa

Sekoita aineet keskenään, levitä tasaisen ohuesti pellille ja paista uunissa 175C noin 10-15 minuuttia. Kullan ruskea väri on tavoite – tumman ruskea on jo liian ruskea. Anna jäähtyä ja herkuttele murojen tyyliin maidon ja marjojen kera (voisin kuvitella, että mansikka sopisi erittäin hyvin kaveriksi!). 

Jos innostut kokeilemaan, niin haluaisin kuulla mitä mieltä olit!:) Tehokasta torstaita!

Ennen uunia.

Uunin jälkeen.

Lapsuuden pääsiäisseikkailu

Viimeisen pääsiäislomapäivän kunniaksi kerron pienen tarinan ikimuistoisimmasta pääsiäisestäni.

Olin silloin vielä ala-asteikäinen, ehkä noin kymmenen vanha. Istuimme mökillä perheeni kanssa iltapalaa nautiskellen. Kello läheni jo iltakymmentä. Jotenkin siinä tuli iltapalan äärellä puheeksi lähin erätupa, Pyhäkero, joka on noin seitsemän kilometrin päässä kylältä hiihdettynä. Joku varmaan vitsillä murjaisi, että lähetään hiihtämään sinne nyt yöksi. Idea herätti keskustelua ja minua ja vuotta vanhempaa isoveljeäni tietenkin innosti ajatus öisestä seikkailusta. Lopulta me kymmenen jälkeen teimme yllättävän päätöksen – lähdimme hiihtämään yöksi tunturiin!

Pakkasimme ahkioon makuupussit, untuvatäkin ja evästä, jotta selviäisimme aamulla vielä takaisin. Tietenkin suksetkin piti saada kyytiin ja kun kaikki oli matkassa, ajoimme kylälle auton parkkiin ja aloitimme seikkailumme. Tunturissa ei tietenkään ole valaistuja latuja tai muita yleellisyyksiä, mutta kuu paistoi niin kirkkaasti ja heijastui valkoiselta hangelta, että vaikka pimeä minua aluksi pelottikin, aloin pian nauttimaan öisen metsän kauneudesta. Meidän pieni Milla-koira juoksi ihmeissään, mutta innoissaan edes takaisin ensin tarkistamaan reitin ja sitten tarkistamaan, että tulimmehan vielä perässä. Matka tunturiin on luonnolliseti enimmäkseen ylämäkeä, mutta selvisimme muutamilla lyhyillä pysähdyksillä.

Seitsemän kilometria myöhemmin saavuimme Pyhäkeron pihaan. Otimme sukset pois ja menimme mökkiin asettuaksemme taloksi. Kauhuksemme mökki oli aivan täynnä. Ihmisiä nukkui penkeillä ja pöydillä. Erätuvillahan on sääntö, että kun viimeinen tulee, ensimmäisen olisi annettava tilaa ja lähdettävä. Mutta eihän me nyt ketään keskellä yötä olisi voitu häätää öiseen pimeään tunturiin! “Tultiin tosta vähän matkan päästä mökiltä, mut tultais nyt tänne yöksi, et viitsisittekö jatkaa matkaa?”. Ei ei. Siinä alkujärkytyksestä selvittyämme olimme päättäneet tehdä pihalle nuotion ja juoda kaakaot ja lähteä sitten hiihtämään takaisin. Ennen kuin olimme kerinneet alkaa edes tekemään tulia, äitini huikkasi pihalla olevalta kodalta, että se on auki. Niinpä siitä tuli meidän uusi yöpaikka.

Kodan lattialla oli porontaljoja joille minä ja veljeni asetuimme tyytyväisinä untuvatäkin alle. Pieni Milla-koira hautautui myös untuvan sekaan. Palella ei todellakaan tarvinnut. Vanhempani sytyttivät nuotion ja meille tarjoiltiin kaakakota ja pullaa. Jostain syystä nuotio savusti todella pahasti ja koko kota täyttyi hetkessä savulla. Savu alkoi 30 cm:ä maanpinnasta, joten se ei meitä nukkuvia haitannut. Vanhempani valvoivat koko yön, isä yrittäen siirrellä ja tökkiä nuotiota, jotta se lakkaisi savustamasta ja äiti meitä lapsukaisia välillä herättäen juomaan kaakaota ja syömään pullaa. Voin kertoa, ettei kaakao ole ikinä maistunut paremmalta.

Kotoisasti laavussa nukutun (tai valvotun, riippuu keneltä kysyy) yön jälkeen päivä viimein alkoi valjeta. Keräsimme kimpsumme ja kampsumme ja lähdimme aamun sarastuksessa hiihtämään takaisin kylälle. Huomasimme, että savu oli värjännyt vaalean untuvatäkin harmaaksi ja jopa mustavalkoinen koiramme oli nyt mustaharmaa. Kukaan ei vieläkään kitissyt.

Muistan kun lopulta saavuimme kylän laitaan ja aamuaurinko paistoi suoraan kirkon seinään.  Kello näytti vähän ennen seitsemää ja lumisen maiseman kanssa näky oli niin kaunis, että se salpasi pienen hiihtäjän hengen. Vieläkin, kun pieni hiihtäjä on jo kasvanut isoksi, näkee hän tuon näyn elävänä mielessään.

Söimme aamupalan kylällä sukulaistemme luona ja jatkoimme sitten matkaa meidän omalle mökille. Vanhempani painoivat yllättäen suoraan nukkumaan, mutta minä ja veljeni olimme jo valmiita uuteen päivään.

Tuo reissu on jäänyt todella elävänä mieleen. Pienelle lapselle se oli hurjempi seikkailu kuin kaikki muumien seikkailut yhteensä ja seuraavana aamuna olo oli kuin supersankarilla. Hiihdimme seitsemän kilometriä ylös tunturiin keskellä yötä pimeässä metsässä. Voin todella sanoa, että pieni Karoliina ylitti itsensä. Reissu on yksi hienoimmista lapsuuden ajan seikkailuista ja olen edelleen äärimmäisen kiitollinen vanhemmilleni, että he lähtivät tähän spontaaniin ideaan mukaan, sillä muutoinhan se olisi jäänyt tekemättä.

Muistetaan siis olla spontaaneja! Parhaat ideat eivät aina ole niitä järkevimpiä, mutta voivat olla sitäkin antoisampia.

PS. Hiihtoreissun jälkeisenä päivänä meille selvisi, että kota, jossa yövyimme oli savustuskota, eli siellä savustetaan lihaa. Se on siis rakennettu niin, että nuotio savustaa. Isä oli koko yön miettinyt, että mikä nuotiota vaivaa ja lopulta sille onneksi löytyi järjellinen selitys! Oli naurussa pitelemistä. Harmi, että lihat oli jäänyt kotiin! ;)

Kuvat on otettu nyt pääsiäislomalla. En ole vielä kovin erikoistunut yökuvaukseen, mutta kun heräsin puolikolmen aikana mökillä tuohon kuutamoon, oli minun pakko kömpiä ulos kameran ja jalustan kanssa. Viimeisen kuvan laitoin näyttämään miten öiselle maisemalle voi käydä jos käyttää liian pitkää valotusaikaa.. :D

Ei näin. :)

Pääsiäistunnelmia

Viikko meni Lapissa lomaillessa ja tänään oli paluu etelään. Pääsiäisloma on ollut jälleen kerran loistava! Ainoa, että sää alkoi käydä liian lämpimäksi kun pääsiäinen on näin myöhään tänä vuonna. Hanki pehmeni vähän liiaksi ja moottorikelkka alkoi viikon varrella uppoamaan ja viimeisenä päivänä oli jo vähän vettäkin jäällä. Ehdottomasti viimeinen viikko talviurheiluun. Mutta olenpa kelkkailun lisäksi myös hiihtänyt ja lumikenkäillyt tänä vuonna!

Hassua, että eilen vielä kuvasin toppavaatteissa joutsenia jäällä ja äsken tulin junasta ulos, niin mikroshortsit käveli vastaan. Tänne etelään on tainnut tulla minun poissaollessani kesä. Kuvapostauksia tulossa reissulta myöhemmin, mutta nyt laitoin teidän pääsiäisiltaa piristämään kuvia väsäämästäni pääsiäiskoristeesta.

Laitoin kaksi viikkoa sitten rairuohon kasvamaan kakkutarjottimelle, koska olin päättänyt palauttaa sen äidilleni enkä halunnut viedä sitä tyhjänä. Päätin myös kokeilla, mitä tapahtuu/miltä näyttää jos siemeniä heittää mullan seuraksi neljään tyhjään kanamunaan. Lopulta päätin tehdä kokonaisen pääsiäisasetelma pääsiäiseksi ja sitä varten ostin pienen korin, tipuja sekä pieniä suklaamunia. Ruoho innostui kasvamaan niin kovasti, että se muistutti enemmän pääsiäisviidakkoa kuin ruohikkoa. Jouduimme trimmaamaan sitä kolmesti viimeisen viikon aikana! Ennen munien maalausta ja tipujen ja suklaamunien asettelua asetelma oli aika ankean näköinen. Valkoiset rikkoutuneet kananmunat, joista kasvaa ruohoa, muistutti enemmän tipujen hautausmaata kuin iloista pääsiäisdekoraatiota..  Värit onneksi pelasti tilanteen vaikka munien koristelu tapahtuikin mökiltä löytyneillä yläasteaikaisilta semikuivuneilla tusseilla. Asetelmasta tuli minusta loppujen lopuksi tosi veikeä ja olin itseasiassa aika tyytyväinen siihen. :) Mitä mieltä olette?

Toivottavasti teidän pääsiäinen on ollut aurinkoinen ja rentouttava! Nautitaan vielä huomisesta vapaasta ja syödään paljon pääsiäismunia!

Ps. Pieniä Suuria Seikkailuja on käyty lukemassa jo yli 7000 kertaa! Lukijoita on tullut hurjasti lisää, sillä pelkästään viimeisen kuukauden aikana on ollut jo 2000 katselukertaa. Joten lämpimästi tervetuloa uusille lukijoille ja iso kiitos vanhoille!<3 Minä niin mielelläni ideoin, kuvaan ja kirjoitan kun näin moni käy lukemassa. Jos on jotain erityistä, satunnaista tai ihan mitä vaan, mitä toivoisit tästä blogista löytyvän, niin laitathan rohkeasti ideoita ja ajatuksia tulemaan! :)

Vähän erilainen pääsiäismuna

Minulla on ollut niin kiire lomailla, etten ole kerinnyt paljon kirjoittelemaan! :) Toki osa syy hiljaiseloon on aika ankeat nettiyhteydet ja kunnollisen koneen puute..  Lappilomailusta lisää myöhemmin, nyt laitan pienen ohjeen pääsiäistänne ilahduttamaan! Tehtiin äitin kanssa tällaisia yllätysmunia, joissa on suklaamunakuori, sisälmys on muunnelma juustokakkutäytteesta ja päällä on mangopiltistä tehty keltuainen. Kun näin tämän Pinterestissä tulin niin hyvälle tuulelle, että oli pakko kokeilla. Näistä tuli niin hauskan näköisiä, että ei vonut lopettaa ihmettelyä ja väkisinkin hymyilytti. :) Jos teillä on jokin lemppari juustokakkuohje niin sitä voi käyttää yhtä hyvin, laitan tähän kuitenkin vielä ohjeen jota me käytimme. Yli jääneen täytteen laitoimme jälkiruoka purkkeihin ja söimme marjojen  ja lopun mangotäytteen kanssa pois - hyvää oli!

 

Tarvitset: 

2 dl kuohukermaa

2dl maitorahkaa

1,5 dl tomusokeria

1 tl vaniljasokeria

1 rkl sitruunamehua

6 liivatelehteä

mangopilttipurkki

haluamasi määrä suklaamunia

Vatkaa kermavaahto ja lisää maitorahka, sokerit ja sitruunamehu. Liuota 5 liivatelehteä kylmässä vedessä. Keitä tilkka vettä ja sekoita liivatelehdet veteen. Lisää liivateseos muuhun kermarahkasoseeseen pienenä norona koko ajan sekoittaen.

 

1. Kaiverra munista suippo kärki pois ja poista yllätys. Jos veistä lämmittää kuumassa vedessä, se voi auttaa suklaan leikkaamista.

 

2. Täytä munat täytteellä ja laita jääkaappiin jähmettymään hetkeksi.

 

3. Suosittelen käyttämään jonkinlaista muottia keltuaisen tekoon. Itse askartelin yhdestä yllätyskotelosta sopivan kokoisen muotin. 

  

4.  Tee yhdelle liivatelehdelle sama kuin alussa ja sekoita se mangopiltin sekaan. Anna soseen jähmettyä jonkin aikaa, jotta se ei valu liikaa. Kaiverra valkuaisosaan vaikka teelusikan toisella päällä pieni kolo, jotta mangososetta mahtuu enemmän. Lisää muotin avulla keltuaiset munien päälle. Itse jätin muotin hetkeksi paikoilleen, jotta mangosose kerkiää jähmettyä.

 5. Nosta valmiit munat jääkaappiin jähmettymään muutamaksi tunniksi tai yöksi.

Ilahduta naapureita, anoppia tai vaikkapa lähikauppiasta näillä veikeillä pääsiäismunilla. Muista säästää itsellekin yksi! :)

Herkullista pääsiäistä!

Enää ei voi perua

... koska lentoliput on ostettu!! Huii.. Nyt se ois sit mentävä! :D Niin jännää! Lennän ensin Phuketiin, muun aikataulun saan tietää toukokuun puolessa välissä. Matka kestää yhteensä kevyet 21 tuntia ja 50 minuttia. Finnairilla Pariisiin ja sieltä jatkan matkaa Malaysian Airlinella Guala Lumpurin kautta Phuketiin. Se on juuri se yhtiö, jonka kone katosi ja on edelleen hukassa. Se kuulostaa älyttömän pelottavalle, mutta jos järjellä miettii, niin se on varmaan tällä hetkellä maailman turvallisin lentoyhtiö. Luulis nimittäin, että ne syynää viimeisen päälle kaiken, jotta muita kriisejä ei pääsisi syntymään. Mut onhan se silti aika hurjaa.. :) Oon toisaalta kuullu pelkkää hyvää siitä lentoyhtiöstä ja se on ihan kunnollinen, ei siis mikään halppisyhtiö. Tapahtuneen vuoksi vaan on poljettu hinnat alas. Ostin ainoastaan menolipun, sillä en tiedä vielä milloin tulen takaisin ja mitä kautta. Vähän unelmoin välipysähdyksestä Pohjois-Carolinassa... :)

  

Lähtöön on alle 4 kuukautta. Jännittää ja oon ihan tuhannen innoissani!! En voi väittää, etteikö ihan piikkiriikkisen pelottaiskin. Toisaalta jos oon 15-vuotiaana selvinnyt vuoden toisella mantereella ja lennelly pitkin ja poikin Amerikkaa niin miksi en melkein kymmenen vuotta myöhemmin selviäisi puolesta vuodesta Aasiassa? Ehkä silloin 15-vuotiaana ei vaan älynnyt oikein huolestua tai pelätä mitään, nyt soi jo jos jonkinlaiset varoituskellot. :D Ehkä lähinnä siksi, että Aasia on minulle vielä toistaiseksi niin tuntematon. Ehkä juuri siksi se on myös sitäkin houkuttelevampi. Odotan niin, että saan syödä sticki riisiä joka päivä! Se on niiiiin hyvää. 

Tämä on nyt tällainen into-pinkee-postaus, mutta oli pakko päästä intoileen. Nyt muka yritän mennä nukkumaan.. Tässä pieni kuvantäyteinen postaus Balista eräästä blogista, jota seuraan. Voin kertoa, ettei nuo kuvat ainakaan vähentäneet innostusta.. :)

Hetkeksi takaisin vielä tähän päivään. Toivottavasti teillä kävi paljon virpojia ja saitte kauniita vitsoja! Meidän mökille ei eksynyt ainuttakaan, mutta se ei haittaa, koska ei me oltais oltu kotonakaan. Käytiin iskän kanssa kuvausreissulla, tuli hienoja räpsyjä. Ollaan myös leikitty lapinnopeinta kuukkeleiden ja talitinttien kanssa ihan hyvällä menestyksellä. Kuvia tulossa, kunhan loman jälkeen pääsen omalle koneelle. :) Niin ja smoothiet pitää nyt kahden viikon tauon olosuhteiden pakosta, mutta ehkä se ei haittaa. Näillä puheilla, mukavaa viikon alkua! :)

Kulttuurikatsauksen jatko-osa

Tässä on nyt jatkoa eiliselle tekstille. Aiheena siis suomalainen asenne ja elämänkatsomus verrokkimaana Amerikka. :) Pahoittelu teknisistä ongelmista, joista saatat olla tietoinen, jos vierailit blogissani juuri ennen julkaisua. Mökkeily ei taida olla bloggaajan paratiisi.. Anyways, aloitetaan tämän päiväinen postaus miettimällä vaikka ihan normaalia arkipäiväistä käyttäytymistä.

 Jenkkilässä melkeinpä mihin tahansa menet ihmiset tervehtivät ja kysyvät sen lisäksi, että mitä kuuluu. Eihän 99%:a kysyjistä oikeasti kiinnosta, että mitä tuntemattomalle ihmiselle kuuluu ja kysymykseen tuleekin vastata joka kerta, että "hyvää kiitsos, entä itsellesi?".  Alkuperäinen kysyjä vastaa poikkeuksetta, että "kiitos, hyvää". Olisi täysin sopimatonta alkaa siinä kohtaa valittelemaan huonosta terveydestä, parisuhdekriisistä tai pankkitilin tyhjyydestä. Edes säästä valittaminen ei tämän rituaalin aikana ole välttämättä kohteliasta. Mutta ihmiset puhuvat toisilleen, hymyilevät, luovat katsekontaktin ja huomioivat toisen ihmisen olemassa olon.

Meanwhile in Finland eli  katsotaanpa mitä suomessa tapahtuu samassa tilanteessa: 

-Hei. 

- ...(hiljaisuus)

Okei, tämä on vähän karrikoitua, mutta voin kertoa, että tällaisia kohtaamisia olen kokenut asiakaspalvelutyössä enemmän kuin tarpeeksi. Ei puhetta, ei katsekontaktia. Ja tämän jälkeen pitäisi jaksaa hymyillen tervehtiä seuraavaa asiakasta? Tai mitä vastaa perus suomalainen (ei siis persu, vaan ihan keskiverto kansalainen) kun häneltä kysytään, että mitä kuuluu? Eipä tässä kurjuutta kummempaa. Ihan hyvää.. No eikait tässä mitään ihmeellistä. Joka päivä samaa p*askaa eri paketissa. Ehkä jälleen karrikoitua, mutta silti hyvin yleistä. Mahdollisesti tässä vaiheessa myös avaudutaan omista ongelmista ja alakuloisuuden keskellä usein myös unohdetaan kysyä toisen osapuolen kuulumiset. 

Sitten toinen esimerkki. Kahdeksannella luokalla kysyin matikan opettajaltani, että mitä minun tulisi saada seuraavasta matikan kokeesta, että saisin todistukseen arvosanaksi 9. Hän vastasai tyhjentävästi, että "Karoliina, sinä olet kasin oppilas". Joten turha edes yrittää! Voin kertoa, että sen jälkeen oli kyllä motivaatio huipussaan. Saman kohtelun ystäväni oli saanut enkun opettajilta lukiossa. Ei kuulemma ikinä tulisi pärjäämään englannin kielellä. Niin hän nyt kuitenkin oli kaksi kuukautta yksin reissaamassa englanninkielisessä maassa ja oli saanut hyvää palautetta kielitaidostaan.

Kurkataan sitten jenkki high schooliini. Parilla kurssilla kurssisuoritukseen kuului kirjoittaa kirje omista kuulumisistaan opettajalle joka viikko. Opettajat siis oppivat tuntemaan oppilaansa ainakin joissain määrin ja tiestivät sen mitä oppilaat heille halusivat kertoa. Mistä tiedän, että he lukivat kaikkien kirjeet? Koska kun kirjeet palautettiin, ne olivat täynnä opettajan tekemiä hymiöitä, piristystä-ja rohkaisusanoja tai muuta mukana intoilua. Totta puhuttuna tämä tapa aluksi hämmensi minua. Minun täytyy kutsua opettajaa mrs, mr tai ms nimikkeillä, mutta silti he halusivat tietää kuulumiseni. Kun jouduin vaihtamaan perhettä kesken vuoden, pystyin kirjoittamaan sen aiheuttamasta hämmennyksestä ja surusta kirjeessä ja opettaja ymmärsi miksi läksyt oli tekemättä ja sain rohkaisevia lauseita takaisin. Ja kun pääsin mukaan koulun musikaaliin,  kerroin siitäkin ja sain paljon innostuneita huutomerkkejä ja hymiöitä takaisin. Suomessa ala-asteen jälkeen kutsun opettajia etunimeltä, mutta enpä muista, että kukaan heistä olisi kysynyt mitä minulle kuuluu. Ainakaan sinä aikana kun olin vielä heidän oppilaansa.

Ystäväni kertoi, kuinka matkalla rannalle joka aamu tuli juteltua tuntemattomille koiranulkoiluttajille ja vastaantulijoille ja naapurit saattoivat tuosta noin vain kysyä, että tuletko illalla meille syömään. No tulen! Suomessa taas tuntuu, että oma seura on paras seura ja monet sosiaaliset tilanteet on välttämätön paha. Usein puhutaan, että olisi kiva jos olisi sellaista ja sellaista tapahtumaa, mutta kun järjestetään niin sitten ketään ei ilmesty paikalle. "Viitsi ei kukaan lähteä mukaan, jos jotain yrittää" soi tähän väliin päässä. Tämä tuntuu olevan kauhean yleistä Suomessa. 

Jenkeissä nautin suunnattomasti naapuruston yhteisistä cook-outeista, katukirppareista ja kirkon ja koulun järjestämistä tapahtumista. Aina tapahtumissa oli väkeä ja suurin osa osallistujista kantoi oman kortensa kekoon tuomalla leivonnaisia, tuoleja, vettä jne. Yhteisöllisyys näkyi myös kirkon toiminnassa. Sunnuntaina muistettiin kaikkia kirkon jäseniä, jotka kamppailivat sairauden tai muun onnettomuuden kanssa. Tietyissä tilanteissa, esimerkiksi tulipalossa kotinsa menettäneita tai äkillisesti leskeksi jääneitä tuettiin koko seurakunnan voimin. Ovelle vietiin ruokaa, messussa kerättiin rahaa, kaivettiin vanhoja käyttökelpoisia huonekaluja ja astioita väliaikasiksi ratkaisuiksi ja niin edelleen. Se oli minusta suorastaa ihailtavaa. Meillä yhteiskunta on ottanut holhoamisen vastuulleen. Jenkeissä yhteiskunta ei ota kovinkaan suurta vastuuta yksittäisestä ihmisestä, ja silloin jää yhteisöjen vastuulle huolehtia toinen toisistaan. Ja siinä on minusta jotain, mistä me suomalaiset voisimme ottaa oppia, vaikka periaatteessa valtion on ainakin tarkoitus huolehtia meistä.

Itsekään en kyllä tunne naapureitani. Olen sen verran avoin luonteeltani, että jos joku tulisi kolkuttamaan ja kutsumaan naapuri-iltaan saattaisin jopa mennä. Mutta monet varmasti pitäisivät tällaista kutsua todella outona ja lähtisivät ajatuksesta, ettei sinne kuitenkaan tule muitakaan, jolloin on noloa olla ainut joka on ilmestynyt paikalle. Puhumattakaan kiusallisuudesta mikä syntyy kun meitä onkin vain kaksi paikalla. Huh, en kyllä mene. Tai että tämä on vain väliaikainen asunto, ei mitään hyötyä opetella tuntemaan naapureita. Ei siitä ehkä olekaan hyötyä juuri sinulle juuri sillä hetkellä. Mutta mistä sitä tietää mitä kaikkea naapureihin tutustumisesta voisi seurata? 

Suomessa keskitytään omien kokemusteni mukaan helposti asioihin, mitkä on huonosti. Tässäkin on asia jossa ihailen jenkkituttujani. Ei niin ikävää asiaa, etteikö siitä jotenkin toiveikkaan positiivisena kirjoiteta esim Facebookissa. Vaikka minusta amerikkalainen uskonnon korostus on jollain tapaa myös tekopyhää, niin sillä on ihmisiin uskomaton voima. Se pitää ainakin tuntemani ihmiset asenteeltaan luottavaisina, tyytyväisinä ja hyväntuulisina. En tiedä kuinka paljon siitä on oikeaa uskontoon kuuluvaa uskoa, ja kuinka paljon opittua käyttäytymistä, mutta siihen nojaudutaan. Uskotaan, että vaikeuksista selvitään. Uskotaan, että jokin suurempi vie unelmissa eteen päin. Uskotaan, että jokin suojelee ja kannattelee. Ja onhan silloin paljon helpompi lähteä tavoittelemaan unelmia, yrittämään. Voi turvallisin mielin koetella rajojaan, kun takaraivossa on ajatus, että kyllä kaikki selviää. Kyllä kaikki järjestyy.

 Jotenkin minä koen, että Suomessa on vähän sellainen ajatus, että olet mikä olet ja et muuksi muutu. Kynnys lähteä yrittämään mitään on niin kauhean suuri, koska taustalla väijyy pelko epäonnistumisesta ja sen aiheuttamasta häpeästä ja haitasta. Itsekin syyllistyn tähän. Hain useamman vuoden lääkikseen ja kun tajusin, ettei se olekaan sitä mitä haluan, niin pitkään mietin hakemista ihan vain sen takia, ettei minua leimattaisi epäonnistujaksi! Niin monta kertaa haki, ei päässyt, luovutti. Epäonnistui. Se oli se mitä pelkäsin ihmisten ajattelevan. Onneksi lopulta muistin, että itseänihän varten minä täällä elelen.

Nämä pari postausta saattavat kuulostaa Jenkki-oodilta ja Suomi-itkuvirreltä samassa paketissa, mutta se ei kuitenkaan ole tarkoitukseni. Minulla vain sattuu olemaan omakohtaista kokemusta näistä kahdesta maasta ja siksi pystyn niitä vertailemaan. Olen iloinen suomalaisuudestani ja totta on, että monet asiat ovat paljon huonommin rapakon tuolla puolen. Nyt puhun kuitenkin ainoastaan asenteesta ja tavasta suhtautua elämään ja siinä mielestäni amerikkalaisilta voisi ottaa mallia. Ja poikkeuksia varmasti löytyy niin täältä kuina Ameriikoistakin, mutta käsittelen tässä stereotypioita, mutta myös omia kokemuksiani. Koska kukaan ei jaksa kuunnella loputtomiin dissausta omasta maastaan niin lopetan tämän tältä erää ja toivon vain, että olen onnistunut jollain tavoin tuomaan pointtini esiin. :) Pika kertauksena:

Eikö olisi ihanaa pystyä sanomaan teininä äidilleen monta kertaa päivässä, että "äiti, olet rakas" ihan arkisessa tilanteessa, ilman, että kukaan tekee kuolemaa? Tai isänä voisit pussata tytärtäsi otsalle tai poskelle hyvänyöntoivotuksen yhteydessä, ilman mitään sen suurempaa syytä. Tai kun teet vahingossa liikaa hernekeittoa, voisit pyytää naapurisi myös syömään ja vielä niin, että he vilpittömästi tulisivat ilman, että ajattelisivat sinulla olevan taka-ajatuksia. 

Tai eikö olisi aika hienoa kun voisi sanoa unelmistaan ääneen ilman, että joku toteaa, ettei niin ikinä tapahdu. Et sinä ikinä pysty siihen. Ei sellainen ole mahdollista. Älä elättele turhia toiveita. Tai mikä parasta, et kuulisi omaa ääntäsi syöttämässä noita musertavia lauseita itsellesi.

Minusta ainakin olisi. 

Tasapuolisuuden nimissä kaivoin kännykästä kuvia muistuttamaan myös niistä rikkauksista, joita meillä täällä Suomessa on. Laitoin myös tähän lauantai-illan iloksi viisaita sanoja iloiselta ystävältäni Joelta!

Korkki alhaalla oikealla kuvaa tämän hetkistä elämänkatsomustani (eli ainakaan minä en voittanut sitä 13 miljoonaa lotossa..) ja koska tuo lause varmasti pitää paikkaansa niin lottotappio ei haittaa! :] Tulin tänään kauniseen Lappiin erinomaisessa seurassa, edessä on loistavia ulkoilua, valokuvausta ja puusaunaa sisältäviä päiviä, jääkaappi on täynnä lempiruokiani ja tänä iltana saan sujahtaa lakanoihin, joissa olen turvallisesti nukahtanut ensimmäisen kerran jo ala-asteella. Eli ainakaan minulla ei ole tänään mitään valitettavaa.  Hymyilen onnellisesti, ja te ainakin tiedätte miksi. (Korkki vasemmalla alhaalla) :)

Murheellisten laulujen maa

Suomi on kuin onkin murheellisten laulujen maa. 

Ai miten ne laulun sanat menee? Osaatte ne ihan varmasti! Mä voin aloittaa niin yhtykää mukaan: 

Ei se elämä ole pelkästään ruusuilla tanssimista.

Elämä on.

Nämä kortit on jaettu ja näillä on nyt pelattava. 

Aina ei voi tehdä sitä mistä tykkää. 

Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa. 

Ei auta itku markkinoilla.

Itku pitkästä ilosta.

Ei kannata lähteä merta edemmäs kalaan.

Ei leikki leivässä pidä.

Minä en voi sulle tässä nyt iloksi muuttua.

Ei raha puussa kasva.

Ei kurjuutta kummempaa.

Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.

Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee.

Sopii kuin nyrkki silmään.

Ei tämä yhteiskunta sillä tavalla pyöri, että me kaikki vaan haaveiltaisiin ja oltaisiin hyvällä tuulella!

Sanoinhan, että osaisit! Varmasti olet ainakin kuullut. Tässä oli nämä pari ensimmäistä säkeistöä, jatka vapaasti niin pitkään kuin haluat.

Eilen puhuttiin ystäväni kanssa suomalaisesta perus elämänasenteesta. Ystäväni on juuri tullut maailmalta ja oli reissullaan huomannut saman kuin minäkin aikoinaan jenkkilässä (jos en ole kertonut, niin olin yläasteen jälkeen vuoden vaihtarina Pohjois-Carolinassa): Jostain syystä Suomessa on vaikea olla tyytyväinen ja hyvän tuulinen ja vaikka olisikin, niin se piilotetaan visusti muilta! Ja jos ei piiloteta, niin sittenhän vasta outo olet.

Tämä on vähän erikoinen pointti, mutta minusta suomenkielessäkin itsessään on jotain hyvin lannistavaa. Tai ainakin tavassa jolla käytämme sitä. Kun vuoden puhuin englantia, ja nyt kun sitä on käyttänyt paljon sen jälkeenkin, niin minulle on jäänyt sellainen tunne, että englanniksi on jotenkin helpompi olla hyvän tuulinen. Se tulee kuin itsestään. Suomenkielessä täytyy nauraa tai erikseen tehdä selväksi, että on hyvällä tuulella. Taiwanilainen ystävänikin sanoi, että suomi kuulostaa konekivääriltä, ikään kuin yrittäisimme puheellamme ampua toisiamme. Tätä kommenttia ennen olin jutellut äitini kanssa leppoisaan sävyyn pullan leipomisesta, jonka jälkeen ystäväni oli vielä tarkistettava, että onhan minulla ja äidilläni kaikki hyvin. 

Ehkä tuntemuksillani kielen vaikutuksesta asenteeseen ja ilmaisuun on jotain perää. Jos mietitään vaikka tätä klassista englanninkielistä esimerkkiä "I love you". Se on sellainen minkä voi sujauttaa mihin vaan! "Love u mum!", " You are my besti friend, I love you", "I love your hair!". Itse koin tämän jenkkirakastamisen ensimmäistä kertaa high schoolini käytävällä. Ensimmäisinä päivinä yritin selittää uusille koulukavereilleni jotain vahvalla suomalaisella korostuksella. Eräs tyttö, jonka olin tavannut päivää aiemmin, rupesi nauramaan ja totesi "I love you Karoliina!". Siinä tilanteessa meni suomalainen ihan lukkoon! Mitä siihen kuuluu vastata! Thanks? I love you, too? Sorry, but I'm not into girls..? Suomalaiset säästelevät visusti rakkaudenosotuksiaan, eikä ihme. Onhan "minä rakastan sinua" maailman pisin ja vaikeimmin lausuttava lause, eikä edes niin kauniin kuuloinen. "Luv u" on helppo luikauttaa mihin tahansa ja minäkin aloin rakastamaan kaikkia ja kaikkea vaihtovuoteni aikana. Minusta olisi ihana rakastaa ja tulla rakastetuksi paljon enemmän suomeksikin, mutta eihän se vain käy päinsä. Ei meillä Suomessa.

Suomessa työ ja raadanta on se juttu, ainakin aiemmilla sukupolvilla on ollut. Ajatus kulkee jotenkin niin, että vain kovalla työllä ja kurjuudella voi selviytyä ja suoritua elämästä kunnialla. Liian helpolla ei voi eikä saa päästä. Mitä kovempi työmies, sen parempi. Kaikki muut ovat onnenonkijoita tai häntäheikkejä. Nyt käsittääkseni tilanne on onneksi hiljaksiin muuttumassa, mutta silti Suomessa tuomitaan lähes poikkeuksetta kaikki sellaiset, jotka eivät suostu tekemään 8-17 työpäivää, vaan tavoittelevat elantoaan muilla tavoin. Hulluksi myös leimataan, jos päätät vaihtaa alaa kun sinulla on jo hyvätuloinen ammatti – ei sen niin väliä viihdytkö siinä vai et. Kun olet sinne asti kerta päässyt niin eihän sitä nyt voi hukkaan heittää! 

Ja mites sitten ne yrittäjät? Voi niitä yrittäjiä. Se sanakin on itsessään jo niin lyttäävä (vertaa englannin kielen businessman/enterpreuner). "Mä nyt tässä vähän yritän jotain". Kehittämääsi liikeideaa kutsutaan YRITYKSEKSI, eli kokeiluksi! Niin masentavaa. Jos yritykseksi menestyykin vasten kaikkia odotuksia, niin kateudelta ja juoruilulta ei tule loppua. Ja auta armias jos tämä sinun pieni kokeilusi meneekin konkkaan. Siinä onkin sitten oma ja perheen maine mennyt loppu iäksi ja elämä pilalla. Sama vaikka heittäytyä narun jatkeeksi. Naapuritkin voivat sitten tyytyväisen tietävinä todeta, että minähän sanoin, ettei siitä tule mitään. 

Jenkeissä et ole yrittäjä etkä mikään, jos et ole vähintään muutamaa konkkaa tehnyt. Usean epäonnistumisen jälkeen voit vasta sanoa itseäsi yrittäjäksi. 

Mutta lisää käytännön esimerkkejä huomenna. Nyt pari sanaa näistä kuvista. Harmittaa, että annan näille jo valmiiksi näin negatiivisen assosiaation, mutta luminen korpimaisema kuvaa minusta hyvin (ehkä vähän liitoitellusti) sitä kylmyyttä, pimeyttä ja ankeutta, mitä Suomessa asuvat ihmiset joutuvat kestämään. Olen täysin vakuuttunut, että yksi suuri syy tyytymättömyyteen ja masennukseen on meidän pimeä ja kylmä ilmasto ja niin lyhyen lyhyet kesät. Viimeisen kuvan laitoin muistuttamaan, että synkimmässäkin kaamoksessa voi nähdä lämpöä ja valoa, jos tahtoo.

Tämä postaus paisuu kuin pullataikina, mutta sanonpa vielä tämän. Minun eilinen päivä oli suomalaismenttaliteetilla katsottuna täysin turha. Olin kotona, söin ja nukuin. Puhuin useita tunteja Skypessä napapiirille sekä Sveitsiin, katselin suomalaisnuoren, Sara-Marien, menestysmatkaa MTV:n Katsomosta ja illalla naputin tätä. En tehnyt kotitöitä, en kouluhommia, en edes kokannut mitään. Täysin turha päivä ja laiska minä! Näin valitin K:lle puhelimessa. Nyt päätin kuitenkin kieltäytyä ajattelemastan niin. 

Sen sijaan nautin eilen elämän hitaudesta, oleilusta. Vaalin minulle rakkaita ihmissuhteita, ravitsin itseni hyvin ja nautin viihteestä, joka sallii minun ripustaa aivot hetkeksi narikkaan. Keräsin voimia, jotta voin taas tänään jatkaa unelmieni pyydystämistä. Sillä vaikka matka määränpäineen on ruusunlehdillä kukitettu, mahtuu reitille mukaan muutama kuolettavan tylsä koulukurssi, stressi kesätöistä, koko tiskipöydän kattava tiskivuori sekä muuta pientä kivaa. Mutta lepopäivien jälkeen nämä haasteet voi kohdata rinta rottingilla ja reippain mielin. Eli eilinen ei ollut ollenkaan turha. Se oli itse asiassa hyvin tarpeellinen ja välttämätön ja minä voin taputtaa itseäni olkapäälle, kun olen huolehtinut omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnistani.

Minulla on tästä aiheesta paljon sanottavaa, joten jenkit vs. Suomi jatkuu vielä huomenna! :)